Ei, ei hän mihinkään kykene. Hänet itsensä revitään säpäleiksi, hänet itsensä hävitetään. Hän ei voi pysyä pystyssä, hän ei voi elää.
Silloin käy joku kiinni hänen käteensä. Häneen valuu voimaa ja lämpöä.
Hän nousee.
Oi, oi… hän nostaa, hän tukee… hän katsoo, hän sulaa lempeäksi ja hyväksi. Hän ottaa omakseen ja vie kauas pois.
Eikä Kaarina enää muista mitään muuta eikä hänellä enää mitään muuta ole.
VI
Kaarina kävelee puistossa ihmetellen uutta onneaan. Hän on löytänyt hänet, jota ei hän tietänyt olevankaan ja joka kuitenkin elämän alusta oli hänelle määrätty. Viktor on hänen. Viktor Ceder on hänen kihlattunsa. Se on niin ihmeellistä ja kuitenkin totta. Ei hän tähän asti ole tietänyt mitä onni on, eikä hän ole kauneudestakaan mitään tietänyt. Uusin silmin katsoo hän nyt maailmaa, joka hehkuu juhannusaaton kukoistuksessa. Ruusut kukkivat, nurmet lemuavat. Veden päällä vaappuu kevyt auer, taivas syventää järven suureksi kattilaksi, jonka toisella laidalla hehkuu iltarusko, toisella siintää tumma lempeä sini. Suurselkä on ihana kuin autuaitten laulu.
Kaarinan sielussa laulaa kilpaa lintujen, utuisten taivaanrantojen ja sinisten mäenrinteiden kanssa.
Onkin kesän onnellisin ilta, mittumaarin aatto. Jo syttyelee valkeita sinne tänne. Täällä Louhilinnan kalliolla aina on korkein kokko valkea roihunnut ja täällä se nytkin palaa, palaa punaisempana kuin koskaan ennen. Olisivatpa täällä isä ja äiti, veljet…
Naapurin nuoret järven toisella rannalla keräilevät risuja hekin, toiset tuovat tervatynnörin, toiset kantavat vanhan veneen.
Louhilinnan vinnilläkin on vanha punainen ja valkoinen vene. Siinä soutelivat kirkkaina kesäaamuina isä ja äiti, ja veneen laidoilla riippui ruusuköynnöksiä. Kaarinasta tuntuu, että veneen tänä iltana pitäisi olla mukana.