Vihdoin viimein tulee Olof kutsumaan heitä isän työhuoneeseen.
Kaikki on siis nyt kunnossa. Hetki on tullut.
Kaarina pysähtyy kuin unessa isän työhuoneen kynnykselle. Pöydän ääressä seisoo tuomari. Hänen edessään on papereja ja hänen valkoinen kätensä lepää pöydällä. Hän on suuri ja käskevä, hän on vakava ja peloittava. Kun hän määrää, täytyy totella. Kun hän murskaa, täytyy murtua. Kun hän on lempeä, täytyy tulla onnelliseksi. Kun hän tahtoo ottaa, täytyy hänelle antaa.
Hän ikäänkuin täyttää koko huoneen. Ei ole mitään muuta. Kaarina pitelee kiinni pihtipielestä. Ei hän tiedä missä hän on tai miten kauan hän siinä on ollut. Hän kuuntelee vain ihmeellisen juhlallista ääntä, joka julistaa jotakin peloittavaa tuomiota. Sitten näkee hän kuin jostakin etäältä Gretan tulevan, kädessä teevadillinen vettä. Ja hän ajattelee: mitä hän sillä tekee? Olof ja Erik kastavat sormiaan veteen.
Ja alkavat ottaa jotakin pöydältä.
Rahaa!
Siinä on suuria pinkkoja setelejä ja kiiltäviä torneja kultaa.
Rahaa!
Louhilinnan hinta!
Kaarina joutuu kuin raivoon. Hänpä karkaa esiin, puree, repii ja hävittää…