Joili saa kätensä nousemaan ja jalkansa liikkumaan. Hän hätkähtää jotakin, joka hallavana koirana makaa hänen jaloissaan. Hänen takkinsahan se vain on, hän potkii sen menemään ja näkee, ettei missään ole vanhaa akkaa, suuri pensas vain maidonvalkoisessa kuutamossa…
Pienestä portista kyökinportaitten päässä tulee ihmisiä puistoon, toiset juosten, toiset vaivalloisesti kammertaen. He puhuvat ja huudahtelevat. Heidän tulonsa antaa Joilille tajunnan takaisin.
Hän oikaisee itsensä suoraksi, ikäänkuin tahtoisi kasvaa hongan tasalle, puree hampaat vastatusten ja pakottaa kontistuneet kouransa kirvesvarteen. Hän suuntaa koko voimansa puuta vastaan, ikäänkuin aikoisi lingota käsivartensa irti ruumiista.
Isku pongahtaa kajeassa kuutamossa vain vähän matkan päähän. Ei se ole sattunut puuhun. Se meni keltaiseen juureen, joka vongertelee alarinnettä.
Mutta Joili on tuohon iskuun pannut niin tyyten kaikki voimansa, että hän odottaa hongan jo kituvan kuolinhaavoissa. Hämmästyneenä hän tarkastaa jättiläistä.
Se kohajaa vuosisatojen takaista kohinaansa, tyynenä, synkeänä, salaperäisenä.
Mutta metsän reunassa menee taasen pieni, laiha akka, valkoinen vaate hartioilla. Ja Joilin selkää vihlovat vilunväreet. Akka nostaa varoittaen kättänsä… Joilin kädestä putoaa kirves ja hän sotkeutuu jaloistaan hallavaan koiraan…
Saakelit ja perkeleet, onko hän tullut hulluksi! Hän tempaa käsiinsä takin, kiertää sen myttyyn ja viskaa menemään. Hän tyyntyy hiukan ja huutaa järkeä avuksensa: olisiko ehkä viisainta hakea saha ja toinen mies avuksi? Tai jättää koko hakkaaminen… Puukin puhuu hänelle järkeä: mitä sinä minusta tahdot? Talvi tulee, minä panen maata, pane sinäkin.
Hän katselee latvaa, jonka lomitse loistaa sininen taivas ja kylmät, vilkkuvat tähdet. Alin oksa riippuu pitkänä tupsuna maata kohti. Siitäkin oksasta kerrotaan monta tarinaa: Niistä ei ikinä tule loppua.
Elävät ihmisäänet hänet taaskin vapauttavat, muistuttaen hänelle, että hänen pitää tuhota puu. Kartanon neiti, se keltatukka rakastaa tätä vanhaa noitapuuta! Tässä hän jo pienenä lapsena istuili pyhäaamuin ja katseli ulapalle. Et ikinä enää, keltatukka, tästä katsele järvelle. Puun pitää kaatua ja näiden käsien kautta sen pitää kaatua! Ja kirveen alle sen pitää suulleen kaatua, ei sahoja eikä miehiä avuksi! Nämä kädet sen kaatavat, vaikkeivät sitten enää koskaan mihinkään pystyisi!