— Sinä siinä! ähisee hän käheästi puulle ja oikaisee itsensä suoraksi.
— Äh sinä!

Honka ynäjää korkealla tyyntä yninäänsä, Joili on jo sylkäissyt kouriinsa, mutta kohina pidättää häntä ja hän unohtuu hetkeksi tuijottamaan latvaan.

Äärettöminä kellahtavina käsivarsina ikäänkuin tuhathaaraisessa jättiläiskynttiläjalassa nousevat oksat kuulakkaan ilmaan. Tähdet näyttävät tarttuneen mustanpuhuviin neulatupsuihin, joiden ulkopuoli hohtaa hopeaisena.

Joili katselee ja muistelee. Hänestä tulee pieni poika, joka isänsä kanssa syyspimeässä taistelee tuulta vastaan Suurselällä. Heitä varoitettiin lähtemästä yön selkään, mutta isä sanoi: ainahan se honka tietä näyttää! Ja he pitivät hongasta kiinni. Keskellä pimeää saattaa erottaa mustemman kohoaman taivaanrannalla: se on Louhilinnan honka ja sitä kohti he ponnistavat. Kun he sitten keskellä yötä pääsevät kotiin ja kertovat matkastaan, kuuntelee äiti kyyneleet silmissä ja muori nousee sänkyynsä istumaan ja kiittää kädet ristissä Jumalaa. "Se on pannut honkansa merkiksi", sanoo vaari ja hymyilee, "toiset siihen hukkuvat, toiset sen kautta pelastuvat…" Ja pieni poika haukkaa isän rinnalla leipää ja vetelee lämmitettyä keittoa ja toimittaa, että juuri silloin kun ei enää ensinkään tietänyt missä päin koti oli, hajoitti tuuli pilviä ja taivaan rantaan nousi suuri musta niinkuin vuori ja sitten he taas tiesivät missä koti oli…

— Saakeli! parkaisee mies yhtäkkiä kuutamossa ja katselee kuin pyörryksissä ympärilleen. Mitä varten hän tässä onkaan, mitä hänen pitikään…? Hän polkee jalkansa tantereeseen, näkee välkkyvän kirveenterän maassa, muistaa kaikki, hyppää pari askelta taaksepäin, oikaisee itsensä suoraksi, heilauttaa ja hyökkää puuta vastaan…

Mutta mikä ihme hänen on? Kuinka hän on näin voimaton? Vai onko niin kylmä, ettei ase pysy käsissä? Ää sinä, senkin noita, odota sinä vain… Jumaliste, et sinä enää kauan tuossa kohise etkä pitele taivaan tähtiä oksillasi…! Ja Joili riisuu kiihkeästi takkinsa, koska hihat ovat liian ahtaat. No nyt! Mutta hänen kätensä vapisevat niin, että kirves putoaa.

Metsänlaidalle, kallion syrjään on noussut joku, joka tulee hiljaa, hartioilla valkoinen vaate. Se on kuin mikäkin pieni laiha akka, silmät kuopilla. Hampaat helisevät Joilin suussa ja vilu viiltelee selkää. Jos pakenisi… Hän ei pääse paikalta…

Äkkiä vihlaisee huuto ilmaa, huuto kuin naakan huuto, muttei kuitenkaan naakankaan. Se tulee jääkellarista päin… Joili ei saata nähdä sinne, siellä on vastassa sakea pimento, mutta hän tietää kuka siellä huutaa ja nostelee valkoisia käsivarsiaan… Pieni akka tulee suoraan häntä kohti.

Ää, senkin vanha akka, etteikö sinusta pääse irti. Odota…

Jo kuuluu eläviä ihmisääniä. Kylläpä ne lapsuudenajan muistot ovat sitkeässä.