— Näytetään, näytetään orjille eikö kirves pysty.
Rukkien pyörät ovat pysähtyneet. Silmät suurina päässä katselevat naiset Joilin mutkiin. Kauempana olevat miehet puhuvat keskenään mitään ymmärtämättä, oman puolen miehet hymähtävät niinkuin hullulle, tai tuijottavat Joiliin jäykkinä jännityksestä.
Äkkiä karkaa verevä, punahuulinen tyttö rukiltaan ja käy kiinni Joilin ranteeseen.
— Puisto on neidin, Kaarina neidin, se on hänelle vuokrattu, siihen ei saa koskea. Neiti rakastaa puitaan!
Joili naurahtaa tytölle. Kosto soi hänen naurustaan, kosto leimuaa hänen silmistään, kosto täyttää koko hänen olentonsa.
— Sen puun pitää kaatua! sihisee hän tytölle niin hiljaa, ettei kukaan muu sitä kuule, survaisee hänet luotaan ja tarttuu aseeseen. Mokomakin aatelisneiti onkin aina rakastanut puitaan enemmän kuin köyhiä alustalaisiaan. Riemulla hän sen puun kaataakin!
— Kuuleppas, itkee Jere, — älä mene ase kädessä likelle sitä puuta.
Se suuttuu…
Joili sylkäisee kouriinsa, painaa lakin päähänsä, kiroaa, lähtee juoksujalan tuvasta ja katoaa kuutamoon. Hänen varjonsa luisuu yli sinertävän maan, tuontuostakin sulaen yhteen puitten varjojen kanssa, mutta samassa sukeltaen taas esiin ja hiihtäen eteenpäin kuin aave.
Autiona lepää puisto keskiyön hetkellä. Vain puut korkeudestaan puhelevat, huojumatta ja liikkumatta. Hongan ääni soi ylinnä, soi yli selän ja metsäin. Sen ääni on suuri ja synkeä. Kuu valaisee, puitten varjot valuvat mustanpuhuvina maidonkarvaiselle maalle. Suurselän kalvossa vaeltaa kuu ja tuikkivat tähdet. Elävä varjo mennä pyyhkii kalliolle. Se liukuu suoraan päin honkaa.
Joili pyyhkäisee hikeä otsaltaan, painaa lakkia syvemmälle päähänsä, hiukset liehuvat otsan ympärillä. Hän huimentaa juoksuaan. Millä riemulla hän…! Hän vihaa tuota naista, hänen tekisi mieli nyt huutaa hänet ikkunaan.