— Ka sellaisia, joita ei kirves kaada… Ka tiedättehän te: Jumalan puita.
Pirtissä rämähtää nauru. Omanpuolen miehet eivät naura, mutta kauempaa tulleet miehet nauravat.
— Vai on niitä sellaisiakin puita, joita ei täällä saada poikki! sanoo Jaatisen Matti, pulska savolainen poika, jonka perässä kaikki tytöt hyppäävät. — Tämän pojan kirves kaataa vaikka hyvän ja pahan tiedon puun paratiisin yrttitarhasta.
Ruotivaivainen tuskin pysyy pystyssä, mutta jumalaton puhe selvittää hänen päätään ja hän rukoilee:
— Älkää sellaisia… älkää… Ettei vain suutu…!
— Kuka suutu?
— Ka… tiedättehän te.
— En jumaliste tiedäkään.
— Voi, voi ettette sitä vain suututa!
Joili nousee. Hänen silmänsä kiiluvat sinertävistä syvennyksistään ja hän alkaa katsella seinään. Hän hakee jotakin. Siellä riippuu märkiä takkeja, sahoja, kirveitä. Kiiltävimpään terään pysähtyy Joilin silmä.