Suurselän honka kaatui.
Jumalan puu kaatui.
Se saattoi tapahtua, se tapahtui ja nyt saattaa tapahtua mitä hyvänsä.
Hampaat kalisten seisovat naiset paikoillaan, saamatta sanaa suustaan. Kaukaa tulleet miehet yrittävät tehdä pilaa. Maiju nyyhkyttää, ruotivaivainen seisoo kädet ristissä ja sopertelee jotakin. Kaikki he tuijottavat taivaanrantaan, joka nyt on paljaana, tuijottavat tuijottamistaan ikäänkuin odottaisivat, että honka nousisi takaisin paikoilleen. Toiset puut tuntuvat yksinäisiltä ja oikovat ikäänkuin avuttomasti oksiaan.
Äkkiä seisoo Joili joukon edessä. Hän on peloittavan näköinen. Kasvot ovat kuin kuolleella, hiki kiiltää otsalla, silmät ovat elottomat ikäänkuin eivät näkisi. Hän kävelee kuin humalassa, käsivarret heiluskelevat puolelle ja toiselle.
— Orja, ähisee hän Jeren edessä, — joko nyt uskot? Vai vieläkö kaadan kuusen ja koivun ja…?
Jere ei vastaa. Hän seisoo kuin paleltuneena maahan kiinni. Hän näkee sinisten varjojen liikkuvan nurmilla. Yksi varjoista tulee häntä kohti. Se on kenraalivainaja, hänen hopeinen partansa välkkyy kuutamossa. Hän ojentaa käsivartensa ja käy kiinni Jereen…
— Herra Jeesus siunatkoon!
Jere sanoo sen ja kaatuu maahan sitten.
Naiset tarttuvat hänen käsipuoleensa. Hän ei nouse. Miehet kantavat hänet tupaan. Silloin lepää jo hänen kasvoillaan kuolema.