— Honka hänet otti! kuiskaavat naiset. — Se oli se viideskymmenes vuosi…
Pikku Maijun posket ovat valjenneet ja hän hytkii vilussa ja tuskassa.
Joili ei välitä hänestä, Joili ei koskaan ole välittänyt eikä koskaan tule välittämään! Kuinka tylysti hän työnsi hänet luotaan, kun hän piteli häntä ranteesta ja rukoili kaikesta sielustaan ja mielestään. Joili ei rakasta häntä eikä tule rakastamaan — Joili rakastaa toista. Joili on onneton hänkin, sillä sitä toista ei hän koskaan saa. Hän vihaa sitä siksi, ettei saa rakastaa. Poloista Joilia…
Ja Maijua poloista!
* * * * *
Mitä teki sinä iltana morsian, kun ei hän kävellyt kuutamossa eikä niinmuodoin kuullut lastujen sinkoilevan eikä edes maan tömähtävän kun jumalanpuu kaatui?
Hänen huoneensa oli lämmin, sammuva hiilos punaili seiniä ja hän kirjoitti kirjettä armaalleen. Hän ei kuullut eikä nähnyt.
Aamulla läksi hän puistoon hoitamaan kukkasia ja hämmästyi avaruutta, mikä ympärillä vallitsi. Taivaanranta tuntui oudon suurelta ja paljaalta, mutta hän ei ymmärtänyt miksi, luuli vain että silmät näkivät jotenkuten väärin. Ajatuksissaan astui hän kalliota kohti: häntä vastaan tuli tuoreita valkoisia lastuja ja niitä tuli tulemistaan. Samassa näki hän jättiläisen maassa, näki valkoisen kannon ja ymmärsi, että tuho oli tullut itse hänen puistoonsa ja vienyt pyhimmän puun.
Hän hätääntyi ja käyttäytyi niinkuin ihminen, joka vielä luulee olevan jotakin pelastettavissa ja etsii apua. Mutta vihdoin meni hän aivan neuvottomaksi.
Hän ei itkulla saanut kaatunutta kasvamaan!