* * * * *
Joutuisivatpa häät! Mitä siitä, ettei huoneusto vielä ole valmiiksi korjattu — pääsisipä täältä pois! Toki kärsimykset sitten loppuvat kun on erossa kaikesta!
Mutta hän erehtyy! Kärsimykset eivät lopu, sillä hän ei aiokaan tehdä selvää eroa, hän ei eroa kaikesta. Hänen uusi kotinsa on ihan liian likellä Louhilinnaa. Siihen kaupunkiinhan täältäpäin tuotteet viedään. Ja kaupungin komein rakennus, jossa uusi koti tulee olemaan, on juuri torin varrella jonne maalaiset tuovat kuormiaan. Ja lisäksi kehoittaa Kaarina lukemattomia vanhoja ystäviään käymään tervehtimässä. Hän aikoo päästää heidät kotiinsa. Kovin hän on varomaton: se, joka rahasta myy muistojen kodin, joka päästää käsistään vuosisatojen perinnön, se katkaiskoon samalla kaikki siteet. Älköön hän milloinkaan tutkistelko mitä sille kulmalle kuuluu, vaan tukkikoon korvansa, jos joku yrittää jotakin kertoa. Joka kerran syntymäkotansa myy, se upottakoon sen ajan tapahtumat kuin kiven kaivoon. Silloin jää sielun pohjalle vain kaunis suru ja tyyninä iltoina saattaa sielun pohjalta nousta kuvia ja säveliä, jotka tuovat kyyneleet silmiin mutta jotka eivät raasta verille. Koko mennyt aika on kuin satukaupunki, joka upposi meren pohjaan: joskus kirkkaalla säällä saattaa sieltä kohoilla linnojen kupukattoja ja kirkkojen torneja, jotka siintävät ja välkkyvät.
Syyssateiden jälkeen nousee kylmänkelmeä viiru taivaanrantaan. Talvi tuntuu ilmassa ja morsian menee puutarhaan pelastamaan kukkiaan. Koko sylykset punaisia kukkasia kantaa hän sisään. Ne ovat vielä tuoreina kun hääpäivä koittaa vaikka ensi lumi lepää routaisella maalla.
Lunta on niin paljon, että sulhanen reellä tulee taloon, yhtenä ainoana yönä on satanut lunta niin paljon.
Huoneissa lemuavat ansarikukat, sukulaisten tervehdys kaupungista. On surkastuneita ruusuja ja kieloja. Ne tuoksuvat väkevästi näin kuollessaan.
Louhilinnan tulipunaiset kukat hehkuvat lemuamatta. Kyyneltä vuodattamatta, vakavana ja valkoisena astuu morsian vihille.
Hänen ympärillään valuvat kyyneleet — Louhilinnan alustalaiset surevat. He täyttävät huoneet sarkatakeillaan, kotikutoisilla sarsihameillaan, vakavilla kasvoillaan ja kyynelillään. Muita vieraita ei juuri olekaan.
Päivällisten päätyttyä veisaavat he virren. Se on kiitos- ja ylistysvirsiä, mutta iloiset eivät häät ole. Ne ovat paremmin kuin hautajaiset.
Virren päätyttyä katoaa morsian. Hän hiipii morsiuspuvussaan puistoon.
On jo hämärä, mutta lumi valaisee.