Hän astuu ennen poljettua polkuaan, ohi kesäisten kukkalavojen, ohi nurmien, joilla lapsena leikki, ohi puiden, joiden juurella tuulen humua kuunteli, ohi muistojensa hän astuu. Hän vaeltaa ohi entisen elämänsä, ikäänkuin se kuvina olisi kahden puolen tietä, vilun puistattamalla hän pysähtyy hongantyngän ääreen. Hänen valkoinen pukunsa valuu lumeen, hän sulaa yhteen maiseman kanssa, sulaa sen kanssa yhdeksi niinkuin niin monesti ennen, mutta nyt viimeisen kerran.
Rannat hohtavat valkeuttaan, keltaiset lehdet vielä lepattavat puissa. Pakkanen on yllättänyt metsät lehdessä eikä tuuli vielä ole ehtinyt niitä viedä. Taivas on lyijynkarvainen, lunta täynnänsä. Järvi vetäytyy hiljalleen jäähän.
Morsian vapisee vilusta. Mutta kaikki hellyys mitä hänen sydämensä elinaikanaan on tuntenut, tulvii yhtä haavaa rintaan kuumana. Kaikki maailman kauneus asuu siinä mitä silmä nyt viimeisen kerran katselee. Kaikki anteeksianto ja kaikki anteeksipyynnön jano nyyhkyttää sielussa.
Kun voisi sieluunsa syövyttää tämän kaiken, kun voisi vereensä imeä tämän kaiken, niin ettei siitä koskaan eroaisi! Kun voisi nämä kuvat juottaa silmänsä kalvoon, kun voisi tämän sävelen painaa korvansa pohjaan ikiajoiksi!
Täytyy lähteä.
Hän kokoaa tahtonsa ja pääsee pois kalliolta. Hän käy läpi puiston, ohi puiden…
Mutta kuin unessa hän antaa riisua kruununsa ja huntunsa ja pukea ylleen matkavaatteet. Hiljaa seisoo alustalaisten joukko kuomireen ympärillä, kun hän siihen nousee. Hänen ympärilleen tuodaan kukkasia. Valkoiset ovat hänen kasvonsa, kukkaset jäätyvät.
Hänen päänsä painuu Viktor Cederin olkapäälle ja hänen väkevä käsivartensa kiertyy hänen ympärilleen. He ovat nyt mies ja vaimo.
He ajavat Louhilinnan portista. Suuria lumihahtuvia putoelee ja keltaiset lehdet lentävät alas mäkeä, saattaen heitä matkalle.
Ja nyt saavat metsät kaatua! Se, joka niitä rakasti, on poissa.