Isäntä, emäntä, pojat, tyttäret, koko talon väki piiritti hänet, hänen kättään painettiin, kysymyksiä sinkoili hänen ympärillään.
— No saa se pappilan herrasväki nyt joululahjan! Ruustinna onkin itkenyt monet kyyneleet teidän tähtenne. Voi voi, kun sekin kirje tuli, jossa te kerroitte suuresta myrskystä siellä… en minä niitä nimiä muistakaan — meidän vaari sattui juuri silloin olemaan pappilassa; ruustinna ei syönyt moneen päivään eikä nukkunut moneen yöhön… Kyllä siitä nyt tulee ilo…! Hevosta valjastaessa ehditte juomaan kahvikupin. Ei tässä muutoin olekaan liikoja aikoja siihen kun pappilassa joulukuusi sytytetään. Ja pappilaan on runsas peninkulma.
Kestikievarista pantiin paras hevonen, paras reki, kirkkoryyjyt ja vällyt. Ja kuitenkin tuntui matka pitkältä. Jota likemmäksi tultiin, sitä kiihkeämmin sykki hänen sydämmensä. Noissa taloissa oli käyty vieraissa, noissa torpissa poikettu kesäisillä retkillä, noilla vainioilla leikitty, noilla vesillä purjehdittu. Jo nousi näkyviin lumisen maiseman keskeltä vanhan kirkon torni ja sen ympärillä kirkonkylä, valoa jokaisen hökkelin ikkunassa, kirkko vain pimeänä lumien keskellä, ikäänkuin odottamassa huomista aamua, jolloin se paistaisi koko kirkkaudessaan. Tuossa hautausmaa; siellä lepää koivun alla kaksi pientä siskoa, juuri tuolla on heidän ristinsä, vaikkei sitä voi eroittaa pimeällä. Kuinka onkin niin pimeää, ei tähteä missään! Taivas on tasaisessa pilvessä, pehmeässä harmaassa, koko luonto henkii rauhaa, kulkunenkin soittelee niin pehmeästi kuin se pelkäisi rikkoa ilman hentoja ääniaaltoja… Tuon mäen takaa tulee näkyviin pappila…
Eernesti herra on jännitettynä odotuksena. Mäkeä noustessa ylös hän kohottautuu istualtaan… Jo… jo on tuossa puutarhan puiden korkeat latvat ja lomasta pilkoittaa järveä, tuossa pappila, koti, sen pitkästä ikkunarivistä tulvii valoa lumelle… Ajetaan ylös kujaa, navetan ohitse, tallista astuu mies lyhty kädessä, joku nainen kävelee pihassa, kulkuset kuullessaan hän juoksujalan rientää sisään ilmoittamaan että vieraita tulee, koira alkaa haukkua, se on vanhan Turvan tuttu ääni… Eernesti on jo reen laidalla, kun hevonen seisahtuu. Hän riistää oven auki ja on langeta piian syliin, joka tulee aukaisemaan ovea. Hän ryntää saliin suoraan, päällysvaatteineen päivineen. Siellä…
— Äiti! saa hän huudahdetuksi.
Keskellä lattiaa on sytytetty joulukuusi, urkuharmonin kansi on auki ja koraalikirja jalustallaan, pikku siskoilla on käsissä uudet nuket, hämmästyksissä he katselevat äitiä, joka itkee kesken kaikkea iloa. Vanhemmat tytöt tuntevat kyllä Eernestin ja menevät itsestään häntä tervehtimään. Kuinka he ovat kasvaneet suuriksi! Ja kuinka kaikki sentään on entisellään!
— Tiedättekö, ei minulla nyt ole mitään joululahjoja kotiin. Olin kyllä ottanut mukaani koko joukon simpukoita ja silkkihuiveja, mutta meri vei ne kaikki…
— Voi lapseni, mitä sinä puhut! — äiti sulkee hänet syliinsä kymmenennettä kertaa ja hymyilee kyyneltensä takaa.
— Jumalan kiitos että meri säästi meille edes itsesi, hymähtää rovasti keinutuolistaan.
Ei vierivä kivi ota sammalta.