Isäntä otti piipun hampaistaan ja sylkäsi tavattomalla kiivaudella.
— Sinä olet aina sanonut: ei vierivä kivi ota sammalta ja samaa olen minä tuuminut pitkin matkaa. Muuttamisesta ei ole mihinkään. Jos sattuisi yksi kohta paranemaan, niin ehkä pahenisi toinen. Jäädään vaan tähän: ei muuallakaan ole parempaa toimeentuloa. Niemeen on jo totuttu ja kotiuduttu. Saahan tuosta järvestäkin kalan pataansa, eikä järveäkään ole joka paikassa. Kaadetaan nyt kaskeksi tuo metsä mäeltä, koskei rouva sentään heti tykkänään hävitä kaskenpolttoa. Laajennetaan peltoja sillä välin. Ehkä tästä nyt toimeen tullaan.
— Niinhän se rouva sanoi tulevaisuudessakin antavansa vesata pikkusen pensasta. Saathan sinä jo vaikka huomenna mennä rouvan puheille. Minä kirnuan aikaseen aamulla ja tyhjennän kananpesän, jotta saat tulijaisiksi.
Matti hymyili jo tyytyväisenä ja rauhoittuneena läksi emäntäkin askareilleen.
Helsinkiin.
Anna-Kaisa istui potaattia kuorimassa matalalla rahilla hiiloksen vieressä ja emäntä pani taikinaa peräpuolella tupaa. Anna-Kaisa oli taas tavallista totisempi, hätäisesti hän käänteli potaattia hyppysissään ja ilme hänen kasvoillaan oli nyrpeä. Emäntä puheli päivän kuulumisista, eikä pitkään aikaan ollut huomaavinaan hänen sanattomuuttaan, mutta vihdoin rupesi se häntä suututtamaan, sitä kun viime aikoina oli ruvennut ilmestymään yhä useammin, emäntä ei ymmärtänyt miksi.
Anna-Kaisa oli palvellut Mäkelässä kolme vuotta ja ne vuodet olivat emännälle olleet helpoituksen vuosia. Kunnon tyttö oli Anna-Kaisa ollut, esimerkkinä muille palvelijoille, mutta viime aikoina oli hän jostakin käsittämättömästä syystä käynyt tyytymättömäksi ja epäystävälliseksi, usein tapasi hänet mietteisiin vaipuneena työnsä äärestä ja kun häntä silloin puhutteli, karkasi veri hänen kasvoilleen ja hänen vastauksensa oli lyhyt ja ylpeä. Emäntä oli kärsinyt tämän kaiken silloin tällöin lempeästi varoittaen. Ehkäpä Anna-Kaisa siitä tasaantuisi. Kylällä puheltiin, että Jere, naapurin muonamies, joka oli varakkaanlainen ja paraikaa rakensi itselleen huoneita, tavotteli Anna-Kaisaa morsiamekseen. Emäntä oli arvellut että tytön kiukkuisuus ehkä oli johtunut siitäkin. Mutta vihdoin hänen kärsivällisyytensä loppui ja hän päätti koettaa pahoin sanoin, koskeivät hyvät sanat auttaneet.
Anna-Kaisa näkyi ikäänkuin aavistavan että ratkaiseva hetki oli tullut, hän heitteli kiivaasti perunankappaleita vesipataan, poski punotti, suu oli supussa ja hengitys kulki hätäisesti. Emäntä seisahtui hänen eteensä.
— Kuule sinä, Anna-Kaisa, näitä sinun juoniasi on nyt kestänyt niin kauvan, etten minä niitä enään viitsi katsella. Rupea elämään ihmisenä entiseen tapaan, taikka…
— Pääsenhän minä tästä eroon, ei emännän kauvankaan tarvitse minua katsella. Hankkikaa vaan parempi…