Anna-Kaisa oli kauvan hautonut näitä sanoja, vaikka hän aina oli lykännyt niitä tuonnemmaksi. Nyt oli emäntä itse antanut niihin aihetta. Tuntui oikein helpolta, kun oli saanut ne lausutuiksi.
— Tyytyväinenhän minä olen sinuun ollut, paitsi näinä viime aikoina, enkä minä tahdo ajaa sinua keskellä vuotta maailman selkään. Sanon vaan, ettei tämä juonitteleminen kelpaa, rupea entisillesi…
— Keskellä vuotta! venytteli Anna-Kaisa ivallisesti. — Ehkä sitä keskellä vuottakin sentään pääsee katon alle, kun osaa työtä tehdä. Emäntä tiedustelee vaan parempia piikoja. Minä kyllä menen vaikka tänä päivänä…
— Ja minne? kysyn minä. Joko on paikka katsottuna?
— Tottahan jonnekin joudun, jollen likelle, niin kauvemmaksi.
Anna-Kaisa ja hänen emäntänsä olivat eläneet hyvässä sovussa kolme vuotta, mutta nyt he riitelivät. Toinen sana synnytti toisen, Anna-Kaisa haukkui emännälle suut silmät täyteen ja emäntä, jonka arvolle olisi ollut alentavaa ottaa vastaan piikatytön hävyttömyyksiä, piti puoliaan voimiensa perään. Loppupäätökseksi tuli, että emäntä ja Anna-Kaisa eroaisivat niin pian kuin toinen saataisiin Anna-Kaisan sijalle.
Tämä kaikki oli kuin arvoitusta emännälle. Hän ei voinut käsittää, mikä oli pistänyt tytön päähän, hänen järkensä mahtoi olla vialla. Iltapäivällä kun Anni, naapurin emäntä, pistäysi heillä lainaamassa sikuria, kertoi emäntä hänelle aamuisen riitansa Anna-Kaisan kanssa. Hän ei tavallisesti sekaantunut kyläläisten asioihin, eikä sallinut heidän sekaantua omiinsa, mutta tämä asia painoi hänen mieltänsä ja keventyäkseen hän sen kertoi naapurin emännälle, koska tämä juuri sattui tulemaan.
Anni nauroi.
— Ettekö te nyt ole siitä kuulleet, että Anna-Kaisalla on paikka valmiina Helsingissä ensi kuun alusta!
— Paikka Helsingissä Anna-Kaisalla…! sai emäntä huudahdetuksi. — Minä, joka en koskaan kuuntele, mitä kylällä puhutaan, minä en ole kuullut mitään. No, ja kummoinen paikka se on ja kuka sen on toimittanut?