Kyllikki astuu lähteelle ja kumartuu kädellään koskettamaan vettä. Hänen hiuksensa lankeavat heinälle, pärske vuoren revelmistä kastelee hänen otsansa. Kuinka kevyesti vesihelmet hyppelehtivät! Välistä joukko pisaroita yhtyy vierimään samaan kivenkoloon ja silloin näiden soittoon syntyy ikäänkuin matala akordi. Kyllikki viipyy siinä kauvan, pää käden nojassa. Äkkiä hän hypähtää ylös.
— Ei! Pois täältä, kankaalle, sinne missä kaiho viihtyy! En ole minä rauhan lapsi, en tyynessä voi elää! Hevosen selkään, takaisin sinne mistä tulin!
— Iäinen kevät, iäinen riemu ne kuuluvat muille, onnellisille, ei minulle. Taistelu ja kaipaus niissä minun elämäni sisällys, ilman niitä en voi elää. Hei, ratsuni raisu, nyt voitamme tuulen nopeudet, nyt jääkööt pääskyt jälkeemme…!
Pilvet ovat peittäneet auringon. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi pitelee heitä vaipassaan, katajat ja kanervat antavat väistyen tietä. Kyllikki kuulee ympäriltään äänen käskevästi puhuvan:
— Ja nyt kotiin, pois takaisin elämään! Sinä et ole hengetär, et pilvenhattara, olet ihminen lihaa ja verta, mene työhösi, olemaan ihminen niinkuin muut!
Kyllikki purskahtaa itkuun ja kätkee kasvot helmaansa. Tuska kouristaa rintaa, hän hytkii kuin epätoivoisa.
— Mene elämään ihmislapsi! Elämä ei ole haaveilua, se on tervettä, iloista taistelua, niinkuin puron leikki laaksossa… puhuu ääni ikäänkuin hänen ulkopuoleltaan.
— Tervettä taistelua! huutaa Kyllikki. — Minä tottelen, minä menen elämään. Mutta hetkeksi vielä, anna minun nauttia kaihojeni maailman suloa…!
Hänen äänensä sulaa soinnuksi, kun hän lausuu tuota pyyntöä. Hän nousee toiselle polvelleen hevosen selkään, ravistaa tukkansa läikkymään alas olkapäille, toinen käsi tavoittelee ilman siipeä, toinen ohjaa hevosta. Katajat hohtavat, kanerva tuoksuu, pilvet vielä kiitävät, mutta tuuli on tyyntymäisillään.
Kaiho, Kyllikin ainainen ystävä, se on hänen vierellään, pitelee häntä sylissään valmiina pusertamaan häntä rintaansa vastaan rakastavan kiihkolla. Kyllikki vapisee siinä autuudesta ja tuskasta. Ja ikäänkuin tuota käskevää ääntä vastustamaan nousevat vielä kerran tuhannet aron soinnut ja kuin suurten vesien pauhuna kuulee Kyllikki niiden laulavan ympärillään.