— Miksi sinä särjet minun onneani? Etkö nähnyt, miten olin tyyni!
Nuhdellessaan hän silittää hevosensa kaulaa. Hän painuu sitä vastaan, koskettaa poskellaan sen harjaa, hänen pitkät hiuksensa valuvat melkein maahan asti. Ja käyttöä kulkien, vierii hetki ja toinenkin. Hän katselee hiekkaa joka leijailee ja kanervien kalpeutta. Tuoksu on niin suloinen, mutta haikea kuin kuutamoyön valo tai laulu, jota tyttö laulaa katsellessaan järven tyyntä. Ja Kyllikin sydämmeen syttyy kalvavan tuskan tunne. Hän kavahtaa istualtaan, tarttuu suitsiin.
— Jaksatko? Pois täältä, vaipumasta katselemaan kanervien hohtoa!
Hevonen ymmärtää, se kiitää suoraan eteenpäin tietöntä kangasta. Petäjät humisevat tuulessa, tuulessa liikkuvat Kyllikin hiukset, mutta hänen silmänsä tähtävät taivasta. Joskus särkyy pilven reuna ja sen alta lankee auringon säde hänen paljaalle päälleen ja kanervikkoon joka kukkii.
— Kuka minä olen, mikä minä olen? Elänkö vai olenko kuollut? — tai onko minua olemassa, onko milloinkaan ollut?
Hän ei kysy sitä ääneen, mutta vaistomaisesti ne ajatukset pusertuvat ilmoille siitä onnen tunteesta, joka pitää häntä lämpöisessä helmassaan. Hänen rinnassaan on rauha ja sitä rauhaa kestää niin kauvan, että Kyllikki unohtaa, että hänen elämässään on löytynyt tuskaa ja kaihoa. Ehkei tämä sopusointu enään lopukaan ehkei rinta enään milloinkaan raivoa, tämä lepo kai on juuri se jota kaiho on halannut…! — — —
Hevonen on seisahtunut vuoren rinteelle. He ovat kaukana arolta, kauempana kuin milloinkaan ovat olleet, hymyilevässä koivumetsässä. Vuoren revelmissä kasvaa riippukoivuja, niitten oksien välitse paistaa aurinko paahtavasti kuin etelässä. Vuoren juurelle on jäänyt nurminen ala, jota kivestä pulppuava lähde kastelee. Heinä siinä on mehevää ja korkeaa, helpeitten ja ripsien alta katselevat lemmenkukat herttaisesti kuin lapsen silmät. Lähteen pohjalla näkyy vesililjan varsi, pinnalla uiskentelee pilvenhattara, keltaiset liljat lemuavat, nurmi tuoksuu.
Hevonen hirnahtaa ja kääntää viisaan katseensa tyttöön. Se on märkä kuin uitettu, sen mahtaa olla jano. Kyllikki hyppää alas, taluttaa sen lähteelle, jättää sen juomaan ja, koivuun nojauneena, hän itse katselee maisemaa, avoimin huulin ikäänkuin imeäkseen sen mehua.
Vesi pitää pientä pauhinaa ja tasaisen puron juoksusta pärskyy pisaroita kuin helmiä heitettäisiin. Ne tippuvat yksitellen, välkkyvät auringossa ja putoavat helisten heinikkoon. Lähde laulaa, heinät nuokkuvat pisaroiden painosta, auringon säteet lankeavat veteen suorina, kiiltävinä kuin kanteleen kielet.
Täällä lauletaan ijäistä riemua, nuoruutta, elämää. Vuori suojaa tuulilta, metsä, heinät, ruohot uhkuvat nautintoa. Miten suloista lienee viettää päivänsä tuossa lähteen varrella, miten ihanaa kuunnella, kuinka vesihelmet soittelevat kannelta, jonka kultaiset kielet ylettyvät taivaasta maahan…!