Nytkin on hän kuullut tuulen laulavan, kaipaus, hänen ainainen ystävänsä on ruvennut houkuttelemaan: "Kyllikki kultani, lähde arolle, siellä kukkivat kanervasi ja katajasi ärsyttelevät kauneudellaan!" Kyllikki on luonut katseensa taivaalle, nähnyt tummien pilvilaumojen kiitävän. Hän rakastaa tuulta ja pilviä niinkuin kanerviaan, hänen päätöksensä on kiireessä valmis, ratsu satuloitu ja valkonen hevonen hiekkapilven ympäröimänä likenee kangasmaata.
Sen selässä istuu tyttö paljain päin, suorana, solakkana kuin valettu patsas. Hartioilla heiluvat hiukset, tummat ne ovat ja pitkät kuin Ahdin tyttärillä. Otsa on puhdas, posket kalpeat, mutta huulet ovat hymyssä ja silmä haaveillen hakee, hakee — — — Kunnes katse on kadonnut kanervien hohtoon. Silloin hän taivuttaa päätään tervehdykseksi ja irroittaen toisen kätensä ohjaksista, nostaa sen hyväilemään tuulen siipeä.
Hän vetää suitsia kireälle ja hevonen seisahtuu. Syvältä hän hengittää, hänen povensa nousee ja laskee, sieramet laajenevat, hän tuijottaa eteensä silmällä, jonka ilme on kuin pohjaton meri. Tuuli järjestelee hänen tukkaansa mielensä mukaiseksi, irroittaa suortuoita ja hajoittaa hapseja, kun aurinko välistä vilkahtaa pilven alta, kiiltävät ne kuin kullattuina.
Äkkiä hän säpsähtää ja pingoittaa jalkansa hevosen rintaa vastaan. Sen katse on käännetty tyttöön ja tyttö katsoo siihen takaisin. He ymmärtävät toisensa, hevonen lähtee juoksemaan, tyttö silittää sen kaulaa. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi seuraa heitä, katajat ja kanervat kahisevat antaessaan tietä.
— Jaksatko ystäväni? — Minä tahtoisin lentää tänä päivänä, koeta raisu ratsuni minua tyydyttää…!
Hevonen kääntää päätänsä ja luo tyttöön viisaat silmänsä. Kyllikki hymyilee sille, hellittää ohjaksia, kiristää ja hellittää niitä uudelleen. Hän ponnistautuu varmemmasti istumaan, kohottautuu suoraksi. Ja sitte, pilvet pitäkää puolianne, myrskylintu, nyt kiidetään kilpaa…!
— Avaruus, äärettömyys, kaihoni hymyilevä ranta, avaa sylisi, nyt minä tulen…!
Hiekkapilvi heidän ympärillään taajenee, kauske kavioista kasvaa, tyttö kiikkuu kuin aalloilla, välistä hän kumartaa päätään, taivuttaa vartaloaan ikäänkuin sukeltaakseen ilmojen halki ja korottaa sitte päänsä ylpeästi halkaisemaan tuulta. Ja kun tuuli viheltää ja humisee, jälittelee hän sen ääntä, huutaa sen mukaan ja hypähtää sitte välillä korkealle istualtaan. Toinen luiskahtaisi alas hevosen selästä, mutta ei Kyllikki. Ajatuksettomuus, olemattomuus on niin hurmaavaa, yksin, toverina tuuli, ystävänä yksinäisyys, siskoina sadat soinnut, jotka syntyvät kun aron hohde ja pilvet, taivas ja maa toisilleen kuiskailevat…
Hän ei kuulu taivaaseen eikä maahan, hän on pilven siekaleena siinä välillä, myrskylintuna, joka vaan iloitsee siipiensä nopeudesta, muistamatta aikaa ja matkan määrää…
Mutta hevonen muistaa. Vauhti hiljenee ja viisas katse kääntyy tyttöön.
Hän säpsähtää ja huulet vetäyvät suruisaan hymyyn.