Yhtäkkiä elostuivat kasvot. Hän säpsähti, luikahti alas ikkunalaudalta, avasi hiljaa lukitut ovet, hiipi puutarhaan, taittoi hienoja, väriseviä heiniä, taittoi ruusuja, pisteli niissä kätensä verille, taittoi valkoisen narsissin. Nurmi oli kasteesta märkä, turilaat hurisivat. Hän riensi sisään, tyhjensi vaasista entiset kukat, kaasi siihen raitista vettä. Tuo kukkaisvalikoima oli niin kaunis, ihan hänen mielensä mukainen. Hän katseli sitä, käänteli kädessään, hyväili, lähensi siihen kasvojaan.
— Väinö Saurio, se on sinulle!
Hän äänsi sanat hiljaa. Hän tahtoi kuulla oman äänensä niitä lausuvan; hän hymyili ja käsi, joka kukkia piteli, vapisi. Katse sattui kelloon, se oli kaksitoista.
Hän laski kukat veteen, lankesi polvilleen pöydän ääreen ja koetti rukoilla, mutta ei löytänyt alkua eikä loppua.
— Jumala sinä tiedät, mitä minä tarvitsen: sinun käsiisi minä heitän itseni ja — — hänet!
Ja hän jäi pitkäksi aikaa itkemään kuivaa, kyyneletöntä itkua.
Fanttasiia.
(Kuultua Sibeliuksen III:nen impromtun).
Ihmisolennoista on yksi ainoa päässyt kangasmaan salatun valtakunnan uskotuksi. Se on Kyllikki, Kalliovaaran tytär, joka kesäisin valkealla ratsullaan ajelee arolla.
Tuulessa kiitävät pilvet, tuulessa aaltoilee koko kangasmaa. Vaivaiset petäjät taipuvat maahan asti, vankemmat yrittelevät pysymään pystyssä, mutta tottelevat sitte, nostaakseen seuraavassa hetkessä latvansa korkeuteen tuulille leikkikentäksi. Parempi leikkilava on sentään kangas, tuo tasainen ala, joka näkyy loppuvan vasta siinä, missä taivas alkaa. Ja onpa siinä nyt mieluisa mellastaa, kun kanerva on kukassa, katajat hopeisella karvalla ja siinä missä ei mitään kasva, lepää kuiva hiekka, kellertävän kuultavana. Tuuli kyllä tuntee kangasmaan kultaisen kevätyön, kanervan ja katajan kukintoajan. Silloin on aro raukka morsiamena, kalpeassa hohteessa kuin koivu kevätyössään, kun satakieli laulaa ja käki kukkuu. Aron kevätyö, kangasmaan kukintoaika alkaa vasta silloin kun koivun kukoistus kallistuu syksyksi, kun ensi hallan henki nostaa päätään suosta… Mutta silloin siellä vallitseekin viehkeys kuin keväisen taivaan rusko, joka punasena alkaa auringon laskemasijoilla ja huomaamatta vaihtuu vaaleaksi siniksi. Aron tuoksua hengittää tuuli, yksinäisyys iloitsee sen käettömästä keväästä, pilvet hurmaantuvat sen hohteesta ja Kyllikki rakastaa sitä sydämmensä ensilemmellä. Ei missään hänen kaihonsa niin viihdy kuin siellä.