Ja häntä minä en edes oikein tunne! —
Onhan tämä mahdotonta…!
Ennen se oli jonkinlaista myötätuntoisuutta, osanottavaisuutta. Ja sitten minä ylpeilin siitä että minua "tiirattiin". Minä pidin "ihailijoitani" kiinni katseilla ja hymyilyillä, erittäinkin kun näin ettei heidän rakkautensa ollut mitään pohjattoman syvää. Minä leikittelin, ei minussa löytynyt omaatuntoa, ei edes ylpeyttä. Ne olivat aikoja, jolloin annoin intohimojen kasvaa vastustamatta. Minä en saa niitä pois, mun täytyy niitä hävetä vielä menneisyydessäkin, peljätä niitä, kuin pakeneva takaa-ajajataan.
Tämä tuli tuntemattomana viistämään tietäni, hetkeksi vain, ja häneen minä tartuin. Hän pakoitti minut jonkinlaisella ihailulla katselemaan itseään; hän seisoo edessäni muita ylempänä, joukkoa suurempana, minä en ylety mittaamaan hänen ajatustensa pohjaa. Hän on minua suurempi, — sentähden rakastan.
Ja kuitenkin: minä omistan jotakin, jota hänellä ei ole ja jota paitsi koko hänen älynsä ja neronsa on mitätöntä! Horjuvana, heikkona omistan minä — Jumalan, mutta hän on työntänyt Jumalan luotaan olemattomien joukkoon. Hän palvelee vapautta, hän ei tiedä, että Jumala on vapaus, hän eroittaa ne molemmat kahdeksi. — Hän sortuu maailman taistelussa ilman Herraa ja sitä olen minä ehkäisevä. Minulla on rajaton valta, kun mulla on lupaus: "mitä ikänä te rukoilette Isältä minun nimeeni, sen hän antaa teille". Ja minä olen rukoileva. En minä uskalla rukoilla, että saisin hänet omakseni, mutta minä uskallan rukoilla, että hän omistaisi saman Herran, joka on minulla.
Voi sinä kaukainen kultani, jota en edes tunne! et sinä tiedä, että minä hienoilla taitamattomilla langoilla olen sitonut sinut itseeni! Mene sinä pois, pois, rakastu ja kahlehdi sielusi muihin. Minun omakseni jäät sinä kuitenkin ikiajoiksi sieluni syvyyteen. Minä omistan sinut sellaisena, kuin näin sinut yhtenä puolihämäränä, kylmänä, kirkkaana kevätiltana, kun istuimme täällä kodissani, salissa, sinä nojatuolissa, minä sohvan nurkassa. Se oli lyhyt hetki, sanaton ja kylmä.
Vaan minä rakastin! — — —
Hän oli vilkkumatta tuijottanut eteensä, seuraten kuvia, joita muistot johdattivat mieleen. Nyt hän kääntyi, painoi kasvot käsiin, tunsi lämmintä väsymystä. Vähitellen hän kohoutui istumaan, piirteli kenkänsä suippealla kärjellä hiekkaan vakoja ja muodosteli niitä kuvioiksi.
Aurinko oli laskeunut maitaan lähemmäs. Hän nousi ja läksi hyräellen astumaan sisälle. Hänen täytyi ajaa, nuo aikaiset tunteet luotaan, etteivät muut niitä huomaisi. Ja hän nauroikin sydämmellisesti, kiihoittautui kuumeiseen tilaan, ja hänestä sinkoili iloa ympärille. Hän juoksi sileää tietä kepeänä kuin villatukkonen, tuntien tuskin jalan maahan tapaavan. Hame oli niin lyhyt, kaula niin avoin ja vapaa.
Ja yö laskeusi tyynenä saloille, ei kuulunut kuin tarhasta lehmien kellot. Hän avasi ikkunan, siirsi kasvit syrjään, kiipesi laudalle istumaan, irroitti hiuksensa, nojasi pään pieleen ja antoi käsien vaipua syliin ristiin. Hän tahtoi odottaa kello kahteentoista, tahtoi ottaa vastaan seuraavan päivän, hänen syntymäpäivänsä, — tahtoi olla ensimmäinen onnittelija. Hän istui äänettömänä ja tyynenä rukoillen, tietämättä, mitä rukoili.