— Missä on hän? mitä tekee hän? — Ehkä hän ajattelee — minua!
Hän lämpeni, kuumeni. Narsissi vieressä oli niin valkoinen ja ruusupensas niin tuoksua täynnä. Hän tunsi niiden läsnäoloa, kuuli turilasten surisevan, oisi tahtonut syleillä ja rutistaa jotakin rintaansa vasten, itkeä, vaikeroida. Hän ojensi haikein mielin kätensä silittämään kukan kulmikasta vartta, taivutteli sitä hiljaa ja punnitsi, raaskisiko hän sen katkaista.
— Ei! en minä taita! — Jos voisin sitoa sen seppeleeseen, koota värisevät, helpeiset heinät, ruusut — lähettää ne hälle huomiseksi tervehdykseksi, ensimmäiseksi onnitteluksi hänen syntymäpäivänään!
Voi, minä ne muodostaisin niin vapaasti, en mättäisi paljon kukkia, vain pari kauneinta, pitkää, kiikkuvaa heinää ja valkeita ruusuja — ja hakisin rannalta, mutaisesta nurmesta sen kostean, kalpeankeltaisen lehdokin, joka tuoksuu vaan illoin ja yöllä, ja silloin niin rajattoman kauniisti…!
Minä sulkisin niihin kukkiin riemuni ja pelkoni ja tuskani — kaikki pitkien vuosien kaihot, särkyneet toiveet — sulkisin sieluni, sydämmeni, koko itseni… Ja hänen täytyisi ymmärtää niiden kieltä, jos hän rakastaisi!
Niin, jos hän rakastaisi!
Mutta hän ei rakasta. Minä en saa hänelle lähettää tervehdystä. Hän ei koskaan edes saa aavistaa, että hän vei multa rauhan. Ehken minä häntä koskaan näe. Hän sattui tielleni hetkeksi, luuli ehkä minussa löytäneensä jotakin jokapäiväisestä eroavaa. Nyt hän viistelee toisten teitä jossain kaukana, löytää arkipäivän yksitoikkoisuudesta olentoja, joitten seurassa sydän sykähtää ja joihin tunne pysähtyy. Minä haihduin, ne haihtuvat nekin, ja uusia astuu sijaan. Se on maailman menoa, se on luonnollista. Mutta miksi hän ei etene mun mielestäni? Minä en tahdo häntä työntää luotani! Miksi minä en tahdo? Ja jos tahtoisinkin, en minä voi. Minä tartun häneen sitkeydellä, kuin hukkuva oljenkorteen, jotten tarvitsisi haparoida, etsiä ja epäillä, löytyykö maailmassa mulle rakkautta.
Miksi en rakastunut ennen heihin, jotka minuun rakastuivat? Miksi juuri häneen?
Tai ehkä minä rakastinkin heitä silloin. Se tunne katosi. Mistä minä tiedän, onko tämä kestävämpää laatua: ehkä se menee samaa tietä?
Ei, ei, ei ja tuhat kertaa ei! Minä rakastan häntä ja vaan häntä, minä menen hänen tähtensä maailman ääriin, minä heitän kaikki, mikä mulle tähän saakka on ollut maailmassa kallista! — — —