— Kelpaa sinun puhua. Mutta ajatteleppas: jäädä naimattomaksi! Mies vaikka mimmoinen on parempi! Kyllä sinä totut!
Täti lausui inholla sanan "naimattomaksi" ja säesti suloisella hymyllä sanaa "mies". Hän katsoi asian siten päättyneeksi ja palasi muihin keskusteluihin. Maarja itki ja rukoili ja väänteli. Täti vastasi vaan hymyillen:
— Lähde sinä vain takaisin sinne! Kyllä sinä totut. Kaikki muutkin ovat tottuneet.
— Sinne takaisin! huokasi Maarja masentuneena kuin kuoleman julistuksesta.
Täti saattoi hänet itse asemalle ja toisteli hänelle vielä junan lähtiessäkin, että "kyllä sinä totut, tyttöseni, on siihen muutkin tottuneet".
Juna läksi ja itkusilmin jäi Maarja ikkunasta ulos tuijottamaan rientäessään kovaa kohtaloansa kohti.
Hänen syntymäpäiväkseen.
Hän kävelee puutarhassa. On lämmin sunnuntain iltapäivä, heinäkuun viides. Aurinko paistaa kuin savun takaa pilvettömältä taivaalta. Heikko tuuli tuskin koskettaa koivujen lehtiä. Hän laulelee ja kävelee kapeita, hiekoitettuja käytäviä, nurmikkojen keskellä, kävelee kuin unissaan, tuntien epämääräistä riemua ja ainoana varmana ilona sitä, että hän on yksin. Hän heittäytyy istumaan tuuhealle nurmelle valkoisen narsissin viereen, ojentautuu pitkäkseen, nojaa kyynärpään maahan, pään käteen. Valkea hame on lyhyt, jalka jää näkyviin, kaula paljaaksi.
Metsä raikuu lintujen lauluja, paimentorvia, lehmänkellojen kalketta, ruusupensaat, narsissit kukkivat. Pellolla kävelee kanalauma, kissa hioo kynsiään aidalla. Kaikki on salomaan sunnuntairauhaa ja hän hengittää sitä avoimin huulin, suu hymyssä, katse liidellen taivaanrannalta tiellepäin ja punaiseen porttiin puurivien päässä. Ei hän näe mitä hän katsoo, hän tuntee sitä, tuntee, että hän on yksin, nauttii siitä, että hän uskaltaa katsella suoraan maailmaan, antaa silmien kertoa sitä, mitä eivät muut saa tietää. Hän tavoittelee sielullaan, silmillään yhtä ainoaa kuvaa. Se on epäselvä ja hämärä, hän tahtoisi sen selväksi. Hän koettaa irroittautua ympäristöstä sulkemalla silmänsä, hän komentaa tahdollaan, haparoi ja pyytää tunteillaan, mutta kuva vaan haihtuu. Sydän tulee kylmäksi. Ei hän enää harhaile taivaanrantoja, metsänlaitoja, hän tuijottaa liikkumattomana kauvas pois, tuijottaa kauvan aikaa, ilman ajatusta, kuitenkin etsien jotakin, johon kiinnittää tunteensa.
Sieltä löytyi vanha kysymys. Hänen poskilleen levisi puna, hän painoi luomet syvästi silmilleen ja hengitti pitkällä, hymyilevällä huokauksella.