Talo, kaunis maatila, josta hän niin usein oli kertonut, se oli tavallinen talonpoikaistalo, vaikka tosin kaikista suurimpia ja ulkopuolelta koristettu kaikenlaisilla veistoksilla ja kirjavimmilla väreillä. Sisässäkin oli huoneita, joissa vieras vajosi silkkiselle sohvalle ja näki ympärillään riikinkukonpyrstöjä ja öljymaalauksia. Mutta niissä huoneissa ei asuttu. Ne seisoivat kylmillään kaiken talven. Ja asuinhuoneissa oli kuuma, niin, niin kuuma. Ja vuoteissa eläimiä, että kiehui, juoksevaa, kävelevää ja matelevaa. Aterioidessa ei koskaan katettu pöytää, vaan pantiin pata keskelle pöytää ja siitä söivät kaikki lusikoilla, jotka pestiin joka sunnuntaiksi. Veitsiä ei tarvittu kuin leivän leikkaamiseen, sormet olivat veitsen ja kahvelin sijaisina. Taloutta hoiti hänen äitinsä, äreä akka, jonka kipeistä silmistä vesi aina juoksi, joka aina käveli paljaat jalat pistettyinä tohveleihin ja lammasnahkaturkissa, jossa ei ollut päällystä. Ja paljon muuta — —!
Se oli pitkä surullinen juttu, jonka Maarja tässä kertoi, katkerasti itkien. Samalla hän pyysi, pyysi hartaasti, ettei häntä sinne enään lähetettäisi. Ei soittaa koskaan, ei koskaan kävellä, ajella, ei levätä oikeassa vuoteessa, ei syödä katetussa pöydässä, ja mies likainen ja ahne ja hänen äitinsä vielä kamalampi!
Seuraavana päivänä oli perhe koolla ja tätikin oli kutsuttu hänen kohtalostaan keskustelemaan. Hän otti selvää kaikista asianhaaroista eikä ollut ollenkaan hämmästynyt.
— Sinä kyllä siihen totut! sanoi hän tyynesti ja vakuuttavasti.
Maarja epätoivoissaan vakuutti, ettei se ollut mahdollista.
— Kaikki vaimot ovat siihen tottuneet. Tiedätkö kuinka minun äitini sai selkäänsä mieheltään! Tämähän ei ole sinua koskaan lyönyt edes.
— Kyllä se on pusertanut käsivarsiani, niin että ne ovat sinisinä.
— Kyllä sinä totut. Kaikki naiset ovat tottuneet. Mitenkäs sitte?
Olisitko mieluummin jäänyt naimattomaksi?
— Olisin, tuhat kertaa mieluummin!
Täti nauroi ja heilutti päätänsä.