Hänen huomionsa kiintyi ympäristöön, Kremlin muureihin, joitten mustien porttiholvien yläpuolella punertavaiset lamput paloivat. Siellä hän päästi kätensä lämpösestä turkista tehdäkseen ristinmerkkiä ja kumartui syvästi sitä tehdessään. Suuri oopperahuone oli valaistu. Ääretön issikkamäärä siellä odotti riveissä ja poliisi piti komentoa. Konserttisali torin toisessa päässä näytti samaten olevan kansaa täynnä.
Hitaasti, hitaasti kului matka. Kaupunki oli ihan entisellään, ei mitään uutta. Ihmiset, konsertit, oopperat, kerjäläiset — kaikki toimivat entiseen tapaansa, hänen poissaolonsa ei ollut muuttanut mitään. Olikohan joku edes huomannut, ettei hän enään istunut vaunuissa, kun harmaat, tuliset hevoset lensivät pääkatuja hienoston kävelyaikana? — Tuli vihdoin suuri, valkonen kirkko kullattuine, komeine kupoolineen. Siellä he olivat toisensa tavanneet kerran. Issikka ajoi siinä käyttöä ja kiroili hevostaan. Nainen tyrkkäsi häntä selkään.
— Ystävä, koeta hiukan kiirehtiä! pyysi hän. Mutta ylämäki esti. Kirkon kulmassa oli kokonainen rivi ryysyisiä, avopäisiä olentoja, jotka Kristuksen tähden rukoilivat apua ja näyttivät viallista kättä tai jalkaa. Hän sulki silmänsä ja korvansa tai hän katseli heitä suoraan silmiin ja nyökäytti kieltäen päätänsä. Hänen ei ollenkaan tullut sääli. Issikkakaan ei häntä säälinyt, ajoi vaan tuota samaa katua, jota he kerran olivat yhdessä kulkeneet kirkosta, silloin kun hän oli lähettänyt tuliset hevosensa kotiin käydäkseen hänen rinnallaan — — —!
— Ystävä, koeta kiirehtiä! Minä maksan! pyysi hän taas.
Issikkaa mahtoi jo itseäänkin palella ja hevosta kyllästyttää, sillä matka oli kestänyt toista tuntia. Hän ryhtyi tehokkaisiin toimiin, sai hevosen kulkuun ja hiljaisessa juoksussa saavuttiin kotikadulle. Voi kun siellä oli hiljaista; ei ketään ajajaa. Joku issikka torkkui kadun kulmassa ja vain kapakan ikkunasta näkyi vilkkaampaa elämää. Muut talot jo olivat pimeinä. Heikko valo valvoi makuuhuoneissa pyhiä kuvia. Penkeillä porttien ääressä nukkuivat suurissa turkeissaan portinvartijat. Nainen sai hevosen maksetuksi, tutun portinvartijan herätetyksi, sai tietää, että herrasväki oli kotona, ja nousi kiireesti ylös portaita. Mustassa turkissaan ja lakkia päästään ottamatta hän astui suoraan äitinsä huoneeseen, jossa tämä vielä valvoi.
— Maarja!?
Maarja lankesi äitinsä kaulaan. Liikutettuna, itkevänä hän ei vastannut mitään pitkiin aikoihin. Hellempänä kuin milloinkaan ennen hän hymyili, katsellessaan tuttua huonetta. Äidin kummastuneena kysellessä hän vihdoin purskahti itkuun ja puhkesi katkonaisesti kertomaan.
— Minä en voi siellä enään olla! ottakaa minut pois, kotiinne takaisin. Lupaan tehdä täällä mitä teetätte vain, mutta minä en — hänen vaimonaan voi olla — — —
Hän lausui inholla sanat "hänen vaimonaan" ja puristi nyrkkinsä kovasti, kuin olisi hän siihen liikkeeseen tahtonut sulkea syvän hätänsä. Äiti ei voinut ymmärtää tätä kaikkea; miksi oli tytär niin laihtunut, miksi oli hänen pukunsa tuollainen, mitä oli hänelle tehty? Hänen silmänsä katseet tulivat sinertävistä kuopista, iho oli harmaa, posket sisäänpainuneet, tukka, joka ennen oli ollut huolellisesti käherrettynä, häilyi pitkinä suortuvina. Kädetkin olivat mustuneet ja tulleet karkeiksi kuin palvelijan kädet.
Ja Maarja kertoi, itkien, änkyttäen ja toisinaan ihan kiivastuen.