— Mikä komea mies! Ruma? ei suinkaan! Kuka voisi sanoa, ajatella rumuutta? Sellainen tukka, sellainen vartalo ja silmät — — —!
Itse teossa Maarja ei ollut niitä katsellut. Nyt hänen mieleensä tuli kysymys: mimmoiset ne ovatkaan? Ja yhä tädin kehuessa hän loi itselleen sen kuvan, että ne olivat tummat, säihkyvät silmät, tai että ainakin se yksi silmä oli tumma ja kirkas, sillä toinen oli ihan lasinen, jäykkä ja väritön. Äkkiä tunsi hän sääliä miesraukkaa kohtaan, jolla ei ollut kuin yksi silmä.
— Hän ei siis mitään sanonut vielä? kysyi täti.
— Ei, sanoi Maarja alakuloisesti.
— No, hän pian tulee; saat nähdä. Jollet sinä ollut niin ylpeä, että sinä hänet pahasti pelotit.
Seuraavana sunnuntaina oli Maarja kirkossa. Hänellä oli yllään musta puku ja hevoset odottivat kadulla. Titoff keksi hänet syvästi kumartuneena polvilleen ja laittausi odottamaan ovelle, kun hän väkijoukosta tunkeusi ulos. Hän pyysi saattaa häntä kotiin ja teki niin pettymystä ilmaisevan liikkeen, kun näki vaunujen ajavan esille, että Maarjan tuli häntä sääli. Hän lähetti hevoset pois ja sanoi tahtovansa hengittää raitista ilmaa.
Sillä retkellä kotiin heidän välinsä selveni. Seuraavana päivänä antoivat vanhemmat siunauksensa.
Sitte kului aika aamusta iltaan suuremmoisissa häävalmistuksissa: täytettiin kirstut liinavaatteilla, ommeltiin hienot, komeat puvut, ostettiin huonekalut ja hopeat myötäjäisiksi. Äiti ja täti eivät muuta ehtineet kuin valmistaa morsianta niin ruhtinaalliseen lähtöön kuin suinkin. Maarja tuskin ehti viettää muutamia hetkiä sulhasensa kanssa, kun tämä kauniilta maatilaltaan tuli kaupunkiin. Maarja ei ollut sitä koskaan nähnyt, sillä eiväthän he olleet kihloissa kuin 3 viikkoa. Neljäntenä sunnuntaina heidät vihittiin ja nuori pari läksi suuremmoisissa hääpidoissa väsyttyään kotiinsa, jossa sulhasen vanha äiti otti heidät vastaan.
Pimeä oli ilta, kun Maarja palasi Moskovaan. Oli kulunut kolme kuukautta häistä. Yksin astui hän alas asemahuoneen portaita, kädessä pieni matkalaukku. Hän tinki issikan kotitaloonsa, veti silkkiturkkia tiukasti ympärilleen ja istui rekeen, ajamaan pitkää matkaa.
Lumi narisi reen jalusten alla. Sameat kaasulyhdyt olivat sumussa ja huurretta asettui silmänripseihin, karvalakkiin ja huivin hienoihin lankoihin. Issikan pää oli ryysyihin kääritty, hänen vartalonsa tasattu pölkynmuotoiseksi vaatemytyksi. Ohjasperillään hän silloin tällöin letkautti ontuvaa hevosta, joka, tottuneena sekä piiskaan että huutoihin, pysyi tunnotonna koko komennolle. Nainen reessä lupasi lisätä maksoa, jos vauhti lisääntyisi. Huudot enenivät ja läiskettä läksi tiukemmin, mutta vauhti oli yhä entinen. Nainen vaikeroi jotakin, suuttui ja torui, mutta rauhoittui vähitellen.