Maarja istui yksin huoneessaan hänen lähdettyään ja mietti kauvan omituisia virtauksia, jotka täyttivät hänen sydämmensä. Hän paneusi polvilleen pyhän kuvan eteen ja rukoili, ei tiennyt oikein mitä, rukoili ja itki vielä yölläkin.
Kun täti tuli heille muutaman päivän perästä, kysäsi hän heti:
— No, miten se Titoff nyt sinua miellytti?
Maarja punastui ja peitti kasvonsa käsiinsä. Täti riemastuneena karkasi istuimeltaan ja kaulaili häntä, suudellen silmiä ja tukkaa.
— Hän on rakastunut, minun kultainen tyttöni, ja te ette mitään huomaa, huudahti hän. — Liekkeinä palaa jo rakkaus poskilla ja uusi, nuori piirre on kasvoissa. Katsokaa! — ja hän pyöritti sanatonta Maarjaa lattialla. — Sinä olitkin niin kovasti vanhettunut!
— Enhän minä vielä mitään tiedä, änkytti vihdoin Maarja.
— Hän ei siis ole mitään sanonut?
— Ei, ei. Enkä minäkään vielä tiedä…!
— Mitä sinun nyt pitäisi tietää? — täti leikillisesti löi häntä poskelle. — Sanoppas: onko hän ruma? Mitä?
— No ei! lausui Maarja hitaasti.