— Kuka niistä herroista sinua enintäin miellytti?
— Eipä kukaan. En sitä ajatellut ollenkaan.
— Älä turhia höpise, ettenkö minä nähnyt, kuinka sinun poskesi kaunistuivat, kun herra Titoff sinua puhutteli. Hän oli ihan ihastunut sinun soittoosi. Hyvin musikaalinen ihminen!
Maarja hiukan punastui ja purskahti nauruun.
— Tuo vanha rahjus, tuo toissilmänen! Häntä minä nyt punastuisin!
— Ah hahhaa! huudahti täti. — Rakkaus ei sitä katso. Hän on kaunis, pitkä, komea! Katselin teitä, kun te yhdessä istuitte sohvassa ja sinä ravistit otsaltasi kiharat. Juuri sellainen pitkä, solakka herra sopii sinulle. Lyhyttä sinä et koskaan saa ottaa.
— Solakka tuo nyt sitten on! Sehän on lihava kuin tynnöri. En minä häntä huolisi mistään hinnasta!
Ja Maarja nauroi ylenkatseellisesti ja istuutui soittamaan.
Täti sai toimeen suuret kutsut ystävättärensä kotiin, jonne tietysti Kabanoffin perhe pyydettiin. Ja tädin toimesta tuli sinne herra Titoff myöskin. Hänet sai täti pyytämään Maarjaa tanssiinkin ja kulmiensa alta tarkasteli hän sitten keskustelussansa muitten kanssa nuorten mielialoja. Maarja oli kankea ja haluton, herra teki parastaan. Lopulla he sentään lämpenivät, Maarjakin. Maarjan soittaessa kertoi täti herra Titoffille kaikki Maarjan lempikappaleet ja johdatti heidät yhdessä keskustelemaan niistä.
Hyvästi jättäessä oli Maarja luvannut lainata herra Titoffille muutamia valsseja, joita ehkä ei enään saisi kaupasta, koska ne olivat hyvin vanhoja. Herra Titoff lupasi itse tulla niitä noutamaan. Ja kun hän sitten tuli, viipyi hän, kerrassaan ihastuneena pari tuntia kuunnellen musiikkia. Hämillään hänen täytyi lopuksi pyytää anteeksi, että oli unohtanut ajan kulun kokonaan.