— Katso kuinka hän on kalpea, kuinka hän näyttää vanhalta. Siitä tulee pian mahdottomuus! Kukaan ei hänestä huoli.
— Niin, hän on käynyt kalpeaksi viime aikoina, eikä hän viitsi ajella, eikä pukeutuakaan enään; on vain ruvennut käymään kirkossa. Suurella vaivalla minä sain hänet tänään pukeutumaan tuohon pukuun. Itse hän tahtoi mustaa.
Molemmat sisaret löyhyttelivät viuhkojaan kunnes talon emäntä huomasi velvollisuudekseen lähteä puhuttelemaan muitakin vieraitaan. Hymyillen hän siirtyi seuraavaan sohvaan. Mutta täti käveli edestakaisin lattialla, kurkisteli ja käänteli kuin orava oksalla. Hän seisahtui sille ovelle, johon punaiset raskaat verhot estivät näkemästä, ja nosti verhoa. Sininen sauhu siellä aaltoili. Pullojen ääressä istui herroja. Hän nauroi siinä hetken, tarttui sitte pitkän, hännystakkiin puetun herran käsivarteen ja veti hänet saliin.
— Soita jotakin Maarja, sanoi hän heidän astuessaan tämän ohitse.
Maarja nousi ja asettui soittokoneen ääreen, selaili nuotteja ja rupesi soittamaan jotakin, hiljaa ja hitaasti.
— Kuinka erinomaisen vienosti hän soittaa, sanoi täti ja sulkien silmänsä nieli epäpuhtaita säveliä.
— Vienosti kuin hänen oma olentonsa on vieno! huomautti mustapukuinen herra.
— Niin, vieno hän on ja herttainen. Mutta kuulkaa kuinka hänen kätensä saattavat myrskytäkin!
He seisahtuivat. Ja todellakin oli kuin kokonainen vihan myrsky olisi pyytänyt lopettaa soittokoneen tuskat. Sitte se taas tyyntyi ja kun se vihdoin vaikeni, puhkesi mieltymyksen osoitteena käsienpauke hurjasti valloilleen herrojenkin huoneesta, jossa koko aikana oli reuhattu. Täti läksi Maarjan luo ja istutti herran hänen viereensä. Sinne hän heidät heitti keskustelemaan ja näki ihastuneena, kuinka Maarjan posket rupesivat hohtamaan. Mutta se ei kestänyt kauvan. Pian kuljeskeli herra yksinänsä ja Maarja oli kadonnut. Herra oli pitkä, lihava, mustatukkainen, toissilmänen, kasvonpiirteiltään ei suinkaan kaunis, jollei juuri rumakaan.
Seuraavana päivänä kysyi täti Maarjalta: