Ja pöydältä hän ottaa kuvan, joka on lasisessa kehyksessä ja palaa sen kanssa avoimeen ikkunaan. Hän ei sitä katsele, sillä tunteehan hän sen näkemättäkin. Hän vain pusertaa sitä vastaansa ja rutistaa kätensä ristiin sen ympärille.
"Kyllä sinä siihen totut!"
(Kuvaus venäläisestä porvarielämästä.)
Rikkaalla kauppamies Kabanoffilla oli Moskovassa omat talonsa ja suuri hautakivien kauppa. Sitä paitsi oli hänellä vielä tytär, ainoa lapsi, Maarja Feodorovna. Hautakivien menekki on aina varma ja siten oli Maarjalle karttunut perintö, joka sai nuorten miesten mielet sykkimään. Muuten näytti hän sangen kauniilta, kun hän päivällä, hienoston kävelyaikana ajeli jonkun ystävättären kanssa avonaisissa vaunuissaan, haalean harmajat, tuliset hevoset edessä. Hänen pukunsa hohti rikkaita värejä, joita monet silmät kääntyivät katselemaan.
Tanssiaisissa ei hän oikein osannut pitää ryhdissä pitkää vartaloaan, mutta loistava puku teki hänet sielläkin huomatuksi. Kodissaan jokapäiväisessä elämässä olisi hän saattanut olla kauniimpi: nenä oli kovin pysty, tukka epämääräinen väriltään ja huulet ohuet; mutta poskilla heloitti kaunis puna, jonka hän heti sai palaamaan, kun hiukan hierasi kädellään.
Hänellä oli ihan nuoresta jo ollut kosijoita, mutta kukaan niistä ei ollut häntä miellyttänyt. Isä oli jo melkein suuttunut nähdessään hänen epäkohteliaasti jakelevan rukkasia sellaisillekin herroille kuin tukkukauppias Utkin esim., joka oli tunnettu taiteen ystävä, ja sitä paitsi omisti kauniin talon keskikaupungilla. Äiti ei epäillyt kosijoita vielä tulevan toisia yhtä hyviä. Ja siinä luulossa oli Maarja itsekin. Mutta aika kului rukkasia jaellessa, niin että Maarja jo rupesi vanhettumaan. Vuoden perästä hän jo olisi kolmenkymmenen vuoden vanha.
— Sinä saat nähdä, että jäät ihan naimattomaksi, sanoi hänen ystävättärensä, kun hänen viimeinen pyytäjänsä, eräs vanhanpuoleinen herra, oli poistunut talosta. Maarja nojausi kirjoituspöytäänsä, jota koristivat kaikenlaiset kirjavat koristukset. Yläpuolella riippuivat nurkassa pyhät kuvat ja pienestä lampusta levisi punertava hohde.
— Minä en välitä. Naimattomaksi jäänkin. Tuossa minun on ainoa ystäväni.
Ja hän viittasi pianiinoa, jonka kannella kaikkien mahdollisten valssien nuotit lepäsivät läjässä ja joka epävirityksestään ei tahtonut koskaan oikein päästä. Maarja oli ottanut soittotunteja monta vuotta ja hiukan laulanutkin. Hänestä oli sanottu, että oikein täristytti, kun kuuli hänen laulavan esim. Rubinsteinin Asraa. Valssimelodiioista hän muutoin erityisesti piti; muista tanssisävelistä vähemmin.
Yhtenä iltana oli suuret kutsut Kabanoffilla: viiniä ja ruokaa, tupakkia ja kortinlyöntiä. Maarjan vanha täti istui sisarensa, Maarjan äidin vieressä punaisella plyyshisohvalla, jonka takana koko huoneen kulma oli kuin mikähän lehto riikinkukonhöyheniä ja värjätyitä heiniä. Molempien naisten puvut olivat kahisevaa silkkiä, avokaulaisia, pitseillä ja kivillä koristettuja. He vetelivät illallisen jälkeisiä sauhuja paperosseistaan ja keskustelivat. Maarja istui vastapäätä upeassa sinisessä silkkiläningissään.