— Sinulla on kultainen kello: myy se! Sen antoi tosin vanha isoäitisi sanoilla: opi siitä kuinka kallis aika on. Sittenhän se on täyttänyt tarkoituksensa. Nyt on aika kalleimmillaan. Sinulla on pitkä palmikko. Leikkaa se poikki, myy, ja kiiruhda!
Mutta minä en tule toimeen; en osaa kielestä yhtään sanaa.
— Älä punnitse! Lähde vaan!
Mutta mistä minä hänet löydän, mistä maasta? Hänellä on monet maat kulkea. Enhän minä tiedä…!
— Kiiruhda, kiiruhda! Jumala on sinun kanssasi. Hän on antanut hänen elää, jotta sinä saisit omistaa hänen viimeiset hetkensä. Nouse viipymättä, lähde maalitta, älä punnitse mitään. Taikka sinä löydät hänet kuolleena gondoolin pohjalta kun saavut perille.
Hän on kohounut ylös vuoteeltaan, istuu jokainen jäsen pingoitettuna. Kasvonpiirteet ovat jyrkät kuin kivestä veistetyt, silmä tuijottaa ovea kohti rävähtämättä ja käsi painaa sängynlaitaan.
Ei ääntä, ei hiiskahdusta. Ovi ei aukene, askeleita ei kuulu. Valkoisella seinällä leijailee punertava rusko. Hän muuttaa toisen kätensä sylistään otsalle: se on märkänä hiestä ja käsi on kylmä kuin lumi.
Oliko se unta? Ja missä olen ollut?
Hän sivaltaa kädellään kasvojaan: poski on sileä ja kuuma, palmikko on pitkänä riipuksissa. Hän katselee ympärilleen ja nousee. Häntä pyörryttää ja pää on raskas. Hän vaeltaa ikkunan luo, avaa sen ja, nojautuneena pieleen hengittää viileätä ilmaa. Siellä ulkona kiiltää nousevassa auringon hohteessa jokainen lehti, jokainen heinänhelve ja hämähäkin verkkosäije. Sumut käärivät metsän sinervään harsoon, taivaalla värisee rusko ja koko maailma uhkuu heräävää elämää.
Se oli siis vaan unta!