Mutta hän ei voi. Kuni rautakourien pidättämänä hän seisoo siinä ja tuijottaa kuin naulattuna valkoista lehteä. Hän ei saa kättään ojennetuksi sitä ottamaan. Käsivarret ovat raskaina, kuin poikkisahattuina. Kirje on hänen silmissään valkoisena pilkkuna ja pilkku rupee liikkumaan ja kasvamaan. Itsestään avautuu yksi sen liimattu kulma, sitte toinen ja vihdoin se laukee auki kokonaan. Hän ei uskalla katsoa mitä se sisältää. Hän tahtoo kääntyä pois. Mutta hän ei pääse paikalta, ei voi liikahtaa. Hänen täytyy pakostakin nähdä ja lukea. Se sisältää enemmänkin kirjoitusta, mutta hän huomaa vaan yhden ainoan sanan: kuollut.
Hän tuntee horjuvansa ja hoippuvansa ja vihdoin vajoavansa alas.
Kuollut, kuollut! Ijäti poissa, niin ettei hän koskaan tule.
Voi ei! Aina läsnä, kaikkialla mukana, eroittamattomana henkenä ijankaikkisesti. Oi, hän saa kuolla niin kernaasti, Herra Jumalani! Ota sinä hänet turviisi. Sieltähän minä saan hänet kerran omakseni.
En minä kuolemaa pelkää. Mutta Herra, minä tahtoisin omistaa hänen viimeisen hengenvetonsa: anna se minulle jos mahdollista on! Että saisin sitä katsella eloni tiellä ja siihen kerran kuolla. Että saisin tietää missä hänen hautansa on. Anna minun poimia kukkanen sinne. Anna minun itkeä siellä.
Herra Jumala pyysinkö liian paljon? tahdoinko turhia? Suo anteeksi!
Sinä sen tiedät: tapahtukoon sinun tahtosi…
Hän herää ja tuntee poskillaan kuumia kyyneleitä! Hän on niin raukeana ja väsyneenä. Huoneessa on ruusujen tuoksua ja ulkoa heijastaa vieno valo, joka ei ole enään yötä eikä vielä aamua. Silloin kuuluu ovella koputus.
Se on sähkösanoman tuoja. Hän ei siis vielä ole kuollut!
— Nouse, joudu! Hetket lentävät ja ne ovat kalliit. Matka on pitkä.
Kiiruhda!
Mistä minä saan rahaa?