Kaikki on hiljaista, hämärää. Huoneessa on kukkaisten lemua — — —
Lumirajan lähelle, Alppien korkeuteen, sinne hänen piti mennä noutamaan edelweiss-kukkaa… Miksi ei ole kirje tullut, kirje, jossa kukka oli…? Ehkei hän ole tullut sinne nousneeksi. Tie on vaikea. — Tai ehkä — ehkä hän on liukunut, ehkä jäälohkare jalan alla on murtunut. Ehkä hän on kompastunut ja kaatunut ja kaatunut pohjattomaan syvyyteen…!
Nukkuva lepää liikahtamatta. Ainoastaan suu vetäytyy hiukan kokoon ja kulmakarvojen väliin syntyy uurteita kuin tuskasta.
— — Sieltä ei hän ikinä nouse. Ja hänen viimeiset sanansa vie
Alppituuli.
Hän kääntyy vuoteellaan hetken ja raukee uudestaan uneen. Hän tuntee liitelevänsä jossakin korkealla, ilmassa, ja kuulee tuulien mellastavan ympärillä. Hän matkustaa, matkustaa kauvan, tuntemattomia, vaarallisia seutuja, yli syvyyksien, vinhalla vauhdilla. Vihdoin hän palaa ja tulee tänne samaan, omaan huoneeseensa. Siellä on kaikki entisellään. Huonekalut ovat samat, kirjoituspöytä valokuvineen, muistoineen on nurkassa paikallaan. Hän koettelee esineitä, kodistuu ja tutustuu ja löytää kaikkialta muistoja. Tuossa sohvassa he ovat istuneet yhdessä pyryisinä talvi-iltoina, kun takkavalkea on punaillut valkoisia seiniä. Tuossa ovat runot, joita yhdessä luettiin, permannossa tuossa naula, johon hän kerran oli kaatua. Se piti sitte lyödä syvemmälle, mutta tuossa se vielä on! — Hän tulee peilin eteen ja näkee siellä vieraat kasvot. Ovatko ne hänen omansa? Oi, ovat! Mutta kuinka hän on matkalla vanhentunut! Kuinka kaikki nuoruuden elämä ja nuoruuden tuoreus ovat poissa!
Silloin hän lyö nyrkillä otsaansa ja tuska pääsee valloilleen. Hän huudahtaa tukahdutetusti, itkien.
— Voi, voi, tiedä sinä, sinä, että sinulle minä kyynelillä hukutin silmäini väikkeen! Sinun tähtesi on kuihtunut posken hehku. Senkö tähden menit pois, että kauneuteni on kadonnut…? … se johonka sanoit rakastuneesi: henkeni, sydämmeni, ne ovat jälellä. Tule nyt ja ota! Voi tule, tule, onhan jälellä rakkauteni, jonka itse Jumala sytytti. Tule, tule!
Askeleita kuuluu: hän tulee.
Ja tyttö tuntee kuinka entinen nuori hymy palaa, hiukset ovat pitkät ja kähertyvät kulmille ja silmä on tuore ja kirkas. Hän avaa sylinsä ja unohtaa hetkeksi kaiken. Kun hän katsahtaa ylös, on hänen edessään kirje ulkomaalta ja siinä vieras käsiala. Mitä se merkitse, mistä se tulee? Miksi ei hän itse kirjoita päällekirjoitusta. Miksi? — Ah niin, sen saattaa ymmärtää: hän on sairas, niin sairas, ettei hän voi!… Herra Jumala ehkä hän on jo… jo kuollut!
— Riistä auki se kirje ja lue!