Hän seisoo portailla liikkumattomana, nojautuneena pilariin. On helteisen kesäsydämmen keskiyö, jolloin käki jo on laannut kukkumasta eivätkä pikkulintuset enään viserrä. Taivaanrannalla, siinä missä aurinko laski, viipyy vielä ruskoa, sumut ovat levinneet vaaleiksi järviksi, joissa saarina ui kumpujen vihreä.
Jumala oletko sinä minut hyljännyt? sanoo hän yksitoikkoisella, väsyneellä äänellä ja tuijottaa eteensä. Hän on valkoisessa, väljässä yöviitassa, käsivarret riippuvat suorina ja hervottomina, kasvot ovat kalpeat ja silmien tuli on sammumaisillaan.
Oletko sinä minut hyljännyt? lausuu hän uudestaan ääneen. Hän ei ajattele mitään, ei muista mitään, lausuu ne sanat vaan tottumuksesta, ulkoa, sillä hän on viime aikoina käyttänyt niitä niin usein, ettei niihin enään aina riitä henkeä. Hänen sielussaan ei tunnu liikkuvan mitään, eikä hänen kasvonsa piirteissä vaihtele ainoakaan väre. Silmien alla on tumma varjo ja poskipäät ovat kylmät. Ei häntä koske kostea sumuilma, ei se, että ilta on kulunut yöksi. Kaikki on kadonnut hänen ympäriltään ja sijaan astunut ikäänkuin harmaa sumuharso, jota hiljaa vedetään eteenpäin hänen ohitsensa. Se on niin laaja, että se peittää kaikki ja niin hienosti läpikuultava, että se kohottaa liitelemään poimuihinsa. Ja sitä riittää loppumattomiin. Sille ei löydy missään päätä. Hän katselee sitä tutunomaisella tyyneydellä, väsymättä, kyllästymättä, antaa viedä pois itseään sen mukana viettääkseen kaiken aikansa sumuisessa, harmaassa horrostilassa. Rupee kaukaa kuulumaan hiljaista ääntä, joka ajoittain soi kuin kaiku kellosta. Ja taivas on selkeä, sininen. Sumusaatossa hän kulkee, tuntee tukkansa läikkyvän ja kuulee kuinka kellon ääni kasvaa ja tulee lauluksi, joka vierii ja johon kaiku vastaa. Se on suruisa sävel kansanlaulua ja laulaja on kai yksinäinen kulkija. Jo rupeevat sumut särkymään ympäriltä. Hän näkee metsän vihreän laidan ja taivaan ja hän yhtyy hyräilemään tuota samaa nuottia.
Yhtäkkiä sävel katkee sikseen. Hän säpsähtää suoraksi nojauvasta asennostaan, silmään syttyy elämä ja jokaiseen jäseneen vilkkaus.
Entä jos tuo kulkija tuo kirjeen! sen odotetun kirjeen!
Saattaisihan se olla mahdollisuus! Hän ei tee itselleen selvää siitä, miten ja mistä se olisi joutunut kulkijan haltuun. Hän kokoo hameensa laahaavat helmat käteensä ja kiiruhtaa portaat alas, kevyesti ja juosten, pari askelta nurmea pitkin porttiin päin.
Kirje, kirje! se on siis täällä, sitä tarvitsee vaan ottaa!… Ja koko hänen henkensä ylenee riemuksi. Mutta miten?
Siinä hän seisahtuu äkisti ja näkee hetkessä mahdottomuuden edessään. Että puoliyön aikana maantienkulkija toisi hänelle kirjeen samana päivänä, jolloin posti tuli tuomatta. Hulluutta, hulluutta! Ja hymy käy kankeaksi, käsivarret vaipuvat alas suoriksi, hän lähtee hoiperrellen sisään ja sulkee oven vanhaan totuttuun tapaan. Mitään ajattelematta hän saapuu omaan huoneeseensa ja istuutuu vuoteen laidalle. Ei hän itke eikä tunne unta, mutta kasvot vaipuvat käsiin. Ympärillä kuuluu ääniä ja yhtä ei voi eroittaa toisesta. Kuni tietä pitkin vaeltavat hänen ajatuksensa, joista hän ei saa selvää. Vihdoin hän tuntee aavistuksen tapaisesti Italian lemuavaa, kuumaa ilmaa ympärillään. Marmoripilarit kuvastuvat veden syvässä. Myrttipuiden varjot ovat mustat, ilma on läpikuultavaa, sinistä ja täynnä tenhoa. Gondooli liitää tyyntä katua, laulu soi ja soitto hurmaa ja gondoolin pohjalla nukkuu hän! — — — mies, jonka otsa on korkea ja tukka tumma. Hän hymyilee onnelleen, mutta se ei ole Veneetsian kuutamoyö, vaan kalpea Suomen taivas ja kaukainen morsian…
Tyttö hypähtää hurjistuneena ylös ja levittää kätensä. Mutta syli jää kylmäksi, katse katoaa tyhjyyteen ja hän tuntee kuinka yhtaikaa elämä on niin kaunista, niin kaihoa täynnä!
Hän hengittää syvästi, niin että tuntee jokaisen solun liikahtavan sijaltaan. Sydän lyö kuuluvasti ja silmä tuijottaa yhteen kohtaan. Niin hän seisoo hetken ja tuntee kaihonsa äärettömyyttä. Sitte kaikki himmenee. Hän väsyy ja laimenee, liikahtaa sänkynsä laidalle, työntää vaistomaisesti kengät jalastaan ja raukee siihen. Silmät ovat ummessa, hengitys tulee tasaiseksi, mutta ajatus ja kuulo toimivat koko ajan.