Jo saattoi selvästi eroittaa likenevän sataman, se oli korkea maa mustine metsineen ja joukosta saattoi tuntea rakennusten haamuja ja huippuja. Mutta Veneetsia ei se ollut.
Matkustajat olivat kokoontuneet kannelle, jännitetyssä odotuksessa.
Laiva laski ankkurin.
Edessä oli korkeaa vuorimaata, jonka rinteillä viinitarhat upeilivat ja sypressit korkeina, solakkoina nostivat kruunujaan. Metsästä pisti esiin rakennuksia ja kirkontorneja, siinä oli nähtävästi pieni kaupunki. Tie kulki aivan rantaa myöten ja mäkeä ylös nousi tuontuostakin pieni, näppärä aasi kuormineen, joka kooltaan oli paljon suurempi kuin vetäjä itse. Maalaistyttöjä näkyi räikeissä, keveissä puvuissa.
Matkustajat kokoontuivat kapteenin ympärille. Hän oli juuri menemäisillään lepäämään yön vaivoista.
— Missä nyt ollaan? Milloin tullaan Veneetsiaan?
Kysymyksiä sateli hänen ympärillään. Oltiin Piranon rannalla. Parin tunnin kuluttua lähdettäisiin ja oltaisiin illalla Veneetsiassa.
Tuskaa.
Kirjettä ei ole tullut kolmeen viikkoon. Viimeinen oli Veneetsiasta ja kertoi mielialoja Italian öistä ja gondooli-lauluista. Mutta siitä on kolme viikkoa. Kirjeitä on saattanut matkalla joutua hukkaan, mutta jonkun olisi kuitenkin täytynyt ehtiä perille.
Kahden viikon aikana hän on odottanut jokaista postia, odottanut täynnä kaihoisaa, vapisevaa toivoa. Hän on ottanut kaiken järkensä avuksi, päättänyt olla tyyni, odottaa levollisesti. Hän on niellyt kyyneleensä, purrut huulensa kokoon. Mutta sittenkin on hän tottunut alinomaiseen pelkoon, hänen kuulonsa on harjaantunut eroittamaan pienimpiäkin ääniä. Hän toivoo jokaiselta tulijalta jotakin tietoa, näkee jokaisessa onnettoman uutisen tuojan. Ei hän vaikeroi, ei hän kerro kellenkään. Hän työntää kaikki tunteet syvälle mielensä pohjaan ja hymyilee — jos sitä hymyksi saattaa kutsua, sitä, joka jäljittelee naurua, kun sydämmessä vihloo.
Ja tähän päivään hän on koonnut viimeiset voimansa, keräillyt sirpaleetkin toiveistaan. Ja kirjettä ei tullut!