Auringon laita painuu alas, taivaalle jää vieno rusko ja tuulet liitelevät kaukana muilla mailla. Hanki on pehmeää, keveää tähtikudosta, metsä henkii lumipuhtautta. Molemmin puolin tietä on puita, erikokoisia, suoria ja käyriä, solakoita koivuja ja vääntyneitä leppiä, kaikki huurteisia, hienon-hieno oksaisia, joita heikoin liike väristyttää. Tämän tien ja metsän minä tunnen niin etten eksyisi syksyisenäkään yönä. Olenhan tullut tänne elämään nuoruuteni kaikkia tunteita, uskomaan ainoalle ystävälle senkin, jota en ole kertonut kellenkään ihmiselle, jota en itse ole ymmärtänyt ja jolle en ole löytänyt sanallista muotoa. Olen täällä avannut poveni huokaamaan ja istahtanut puhtoiseen hankeen niinkuin syliin, josta toivoo rakkautta ja lohtua. Olen ollut siinä kuin tainnoksissa, kuunnellut luonnon syvää laulua, erämaan ääniä puitten latvoissa ja kinosten alla; koko taivas on ollut koleanruskoisena ja kuun puolisko kumottanut kuusen oksien välistä. — — —
On kevät, kinokset sulavat, hyhmänä viruu lumi ojissa ja mättäiden välissä. Koko metsämaa on veden vallassa, ainoastaan puun juurilta pistäytyy märkiä, vihriöitä puolanvarsia. Kuinka usein olen seisonut täällä kivellä, kädet kiedottuina lepän runkoon, paljastanut pääni, antanut tuulen nostella tukkaa ja viileän hengähdyksen tuoda pisaroita oksilta sulavasta jääkuoresta otsalleni. Katse on seurannut luikertelevia, viliseviä puroja, kuinka ne leikitellen haarautuvat, eroavat, yhtyvät koskena kiertämään mätästä, johon on kiinnitetty pärisevä myllynsiipi… Luikerteleva, leikkivä puro, kiiltävät, lumiharmaat vesilampareet, puolanvarret, koivujen tuohi — tuo kokonaisuus vihertävää, kiiltävän kosteaa, puhdasta, eloon elpyvää luontoa — se tuo mieleeni, en tiedä miksi, morsiamen huntuineen, kruunuineen, kyynelsilmin, värisevin huulin. Ja minä lähden haaveillen kotiin tuntien sielussani purojen lirinää ja havautuvaa luontoa. — — —
Istun yksin kiven vieressä puun juurella, sidon seppelettä valkeista metsäntähdistä. Oksalla laulaa lintu, taivaan sinervässä avaruudessa seilailee läpikuultava pilvi. Ilma on kesäinen, aurinko kirkas ja silmää hyväilee tuoksuva nuori metsä, vihreät mättäät, joilla mustikka kukkii. Kiven vierillä on tuuheita sananjalkoja ja mättäitten välistä pistäytyy raivaamatonta vesakkoa, valkoisia koivunrunkoja ja tähtimuotoisia kukkia lukematon määrä… Seppele vajoo kädestäni helmaan, tuijotan, tuijotan kauvas, en tiedä minne…
Ahon laidassa on solakka, hiukan kumartuva koivu, notkea ja taipuvainen niinkuin nuori tyttö, jonka kerran tunsin. Hällä oli vaalea tukka, siniset silmät ja lapsen sydän. Hän tuli mulle hyvin rakkaaksi.
Meidän tiemme erosivat; hän jäi hymyilemään ihastuneelle maailmalle ja minut heitettiin tänne erämaan helmaan…
Metsä, metsä! Kerran eroavat meidänkin tiemme. Minä irroitan juureni kotiseudusta lähteäkseni maailman aukeille. Minä heitän sinut, humiseva ihana metsäni, heitän lintujen laulaa, ilmojen katkoa, sateitten piiskata. Mutta sinun tuoreen tuoksusi, vienon henkesi minä vien mukaani. Se on lävistänyt olentoni; sitä ei maailma voi tukahduttaa. Sinun lapsesi minä olen, sinun lapseksesi jään… Olisinko suotta astellut hangillasi, hengittänyt tuultasi, istunut sammalmättäällä, kun syksy karisteli keltaisia lehtiä ja kurkiparvi kiiruhti eteläänpäin? Eikö sieluuni ois jäänyt yhtään hiudetta puhtaasta raittiista hangesta, yhtään nuottia tuultesi huminasta? Lähtisinkö köyhänä, tyhjänä metsäni rikkaudesta…?
En. Vaan kun kerran lähden, niin aarteen vien minä mukanani myötäjäisinä sinulta kotini metsä. Minä avaan rintani, suljen sieluuni sinun ihanuutesi, en päästä mielestäni kuvaasi, vaan syvälle, syvälle henkeeni painan sen, niin syvälle, että sydänjuuriani aina ympäröi erämaametsäni puhdas, vieno, rauhaisa ilo. Ja kun tuuliaispää kohtaa elämän aukealla, kun tunnen huojuvani ja horjuvani, väsyväni uuvuksiin asti, silloin ojentaun väkiselläkin suoraksi, peitän käsilläni kasvot, suljen silmäni ja unohdan kaikki. Ja uneksin, että olen kaukana kotimetsässä, seison ojan vierellä, pää painuneena koivun tuoheen. Tuuli ruhjoo ja piiskailee, lehdet liitävät rauhaista tietä, ensi lumi putoo harvaan ja hiuteisena maahan, hiutuat suurenevat, taajenevat, pehmenevät, lankeevat alas keveinä kuin höyhenet. Vähitellen on tuulikin tyyntynyt, vaiennut. Erämaa henkii, huokaa hiljaa ja syvältä. Minä vaivun maahan kasaan, sulan tuskattomaksi, rauhaisaksi, suruisaksi, hellämieliseksi ja itken.
* * * * *
Kaunis kotimetsäni, huoju, laula ja humise! Saata lastasi maailmankin teillä, kanna tuulien mukana sydänmaan lumipuhdas henkäys sieluuni, tuudita illalla lepohon, humise hautaani saakka, sinä vanha ystäväni, metsäni kotiaidan ulkopuolella, joka kerran viihdyttelit nuorta sydäntäni, kun siellä kaiho raivoili!
Talvella 1892.