* * * * *
Siitä on kulunut vuosi. Täältä kaukaa, vieraan maan rannalta lähetän katseeni viipymään siinä päivässä, joka oli lapsuuteni viimeinen, viimeinen sydänmaalla, koivuni sisarena, viimeinen sillä maalla, jonka metsässä olin aavistanut kaukaista, sanatonta onnea. Täältä etäältä elän uudestaan sen tunteen, jolla erosin kodista, joka oli antanut työtä ja huolta ja joka juuri niineen oli kaivautunut rintaani niinkuin naisen rintaan syöpyy se lempi, joka hänelle on tuottanut eninten kyyneleitä.
Huomenna oli hääpäivä. Hän, sulhaseni, oli tullut aamulla. Olimme yhdessä istuneet nurmella, pensaitten juurella. Minä olin siinä sitonut morsiusseppeleeni kruunuineen.
Muistan sen hetken, jolloin taivuin panemaan niitä pensaitten varjoon, kasteeseen, huomiseksi. Tieltä kuului ääniä ja rattaitten räminää. Sukulaisia oli tullut häihin ja kotoväki oli juossut vastaan portille. Minut oli heitetty huomaamatta, heitetty yksin. Ja minä varastin sen hetken itselleni ja hautasin sen sieluuni syvälle. Ja nyt se elää siellä ja sukeltaa esiin häikäisevän kauniina ja haikeana muistona…
Vaaleanpunainen rakennus, valkoiset ikkunapielet, avoimet ikkunat ja kevyet ikkunaverhot, jotka liehahtavat ulos kasvien välitse, valkoinen lipputanko, upeimmillaan rehoittava nurmikko, tuoksuvat ruusut, puut, jotka lapsena istutin, jotka ovat kanssani kasvaneet. Tuossa on ikkunan alla koivuni, kauniina kuin morsian. Se se pukeutuu morsiameksi joka kevät. Minulla ei ole kuin yksi. Ja se on huomenna. Tuolta äänistä eroitan sisarteni, äitini äänet, heidän jotka ovat kanssani jakaneet sydänmaan tunteet. Huomenna heitän heidät, niinkuin heitän nämät mieluisat maani, mennäkseni hänen mukanaan, häntä niin likelle, etten tiedäkkään…
Kuin unessa vaellan sen illan… En siitä muista mitään. Muitten jo nukuttua, valvon vuoteellani ja tuijotan kesäillan heikkoa hämärää. Sitten nousen, astun akkunaan, avaan sen, hyväilen kädelläni koivuni lehviä ja katselen maisemaa, nukkuvaa metsääni. Taivas on pilvessä, yön ilma siveltää paljasta kaulaani. Se tulee metsästä, jonka hongat ja mättäät ovat kuulleet puheeni, pellolta jolla olen tuntenut, kylästä jossa minua rakastetaan ja jonka väkeä minä rakastan…
* * * * *
Siitä on kulunut kokonainen vuosi, vuosi siivekäs, onnea täynnä. Mutta sinua metsäni, jollen saisi muistella, kaihoten katsella, mitä olisi onneni! Illan tuuli, hyväile entistä kotoani, suutele nuoren koivuni kruunua, vie sydänmaahan tervehdykseni!
Kesällä 1894.
* * * * *