Yllä on taivaan katto, aurinko vaipuu ruskoihin, jotka kuin tuli leimuavat, metsä on ympärillä tyynenä kuin uimaan laskeva neito ja kuu valaisee sen takaa. Sumu yhdistää taivaan ja maan rajan meren kaltaiseksi. Ja minä annan mieleni uida siinä meressä, sukeltaa puun latvojen pehmeisiin kimppuihin, kiikkua, levätä, tyyntyä kuin nukkuvan veden syvässä.
Tämä ei ole unta, en haaveile olevani luonasi kotimetsäni, sinä ikäväni ainainen maali. Tänään tulin, huomenna lähden. Humiskaa koivuni, laulakaa puuni!
Lehvät lehahtelevat kasvojani vastaan kuin viileät hiuskiharat, oksat tavottelevat poskeani ja humina vie minut mukaansa. Soitto on hiljaista, suruisaa. Syksy on kellastuttanut lehdet, tuuli on ruhjonut oksat. Minut valtaa ääretön halu jäädä tänne, näitä puita lohduttamaan, tuolle metsälle antamaan rakkauttani. Talvi tulee, kaikki lakastuu, kaikki jäätyy, kuolee…
Älä pelkää, armaani, en minä lähde rinnaltasi! Minä jään tänne. Kuinka voisinkaan poistua? Puuna täällä olen kanssasi kasvanut ja yhtä vähän kuin sinua käy siirtäminen, käy minua. Juureni ovat kiinni sinun mullassasi, käsivarteni kiedotut vartesi ympäri, lämmin poskeni peloittaa pakkasen pääsemästä sydämmeesi. Huurre meidät pukee hopeaan ja kultaan ja helkkyviin helmiin, mutta sydämmessämme vallitsee kesä… — — —
— Hullu, hullu tyttö! kirkaisee jostakin joku, nauraen ilkeästi.
Se on oma itseni joka tuolla irvistelee. Sillä sinä hetkenä olen minä kahtena. Toinen seisoo solakkana, nojautuneena koivun runkoon ja toinen pilkkaa häntä siitä. Hän saa hänet pelästymään, hän hätyyttää hänet pois. Hän lähtee juoksemaan ja pysähtyy vasta siinä missä aita tulee vastaan…
Yllä on syvä taivas ja lehtikatto. Auringonlaskut ovat palaneet loppuun, mutta kuu seisoo hohtavana taivaan toisella laidalla. Sen valossa liitelee kaikki omituisesti, ikäänkuin näkymättömät kädet siirtelisivät sumuharsoja. Miten kaunis on talo tuossa, miten pyhyyden varjostama! Se on lapsuuteni koti!
Siinä hetkessä nuo kaksi ovat sulaneet yhteen ja minä olen taas oma itseni, polvillani maassa, taipuneena rukoilemaan äärettömyyttä.
Tyyntyneenä nousen ja lähden kävelemään läpi lehtikäytävän. Taitan oksia, punon ne hiuksiini, koristan niillä pukuni. En sääli, vaikka taittelen, sillä tiedän, että puut minulle mielellään antavat. Olenhan minä ne istuttanut, olen niitä vaalinut ja rakastanhan niitä. Ja siinä kuutamossa seisoen, yksin puitteni keskellä, niiden oksien koristamana, tunnen seisovani kuin kirkossa, vihittävänä noihin puihin, koko tähän metsään.
Aatteensa uhri.