Kulttuurikuvaus Liettuasta.
Maalaisrattaat seisahtuivat portin eteen. Laiha, koukkuselkäinen juutalaisukko kömpihe alas ja ojensi kätensä naiselle, joka avuttomasti silmäili liian suurta etäisyyttä rattaitten laidan ja maan välillä. He muodostivat toisilleen mitä huutavimman vastakohdan: mies vanha, raihnea, likaisissa ryysyissään inhoittava; nainen nuori, upea, hienossa puvussaan solakka, harvinaisen kaunis. Nainen, katseltuaan hetkisen, hypähti ikäänkuin äkillisen päätöksen voimasta maahan, otti esille kukkaronsa ja viskasi sen sisältöä miehen kouraan. Tämä kumarteli syvästi ja annettuaan hopean kiillon hyväellä silmiään, kätki sen povensa ryysyihin.
Portti oli auki, kapea hiekkatie vei kukkalavojen läpi asuinrakennuksen portaille. Nainen miltei juoksi tuon lyhyen välin. Hän tempasi auki porstuan oven ja jäi hetkeksi läähättäen seisomaan kynnykselle. Hän yleni siinä niin korkeana, että pää melkein tapaili oven pieltä. Hänen kasvonsa piirteet olivat jalot, iho puhdas, silmät säihkyvät, hiukset mustat, vartalon ääriviivat sopusointuisat. Hän oli erinomaisen kaunis. Ryhti oli ruhtinattaren, jokaisessa liikkeessä käskevää voimaa, jokaisessa hermossa terveyttä, elämänhalua. Hän oli yksinkertaisessa surupuvussa, mikä vain sai hänen ihonsa valkeuden ja solakan vartalon esiintymään koko kauneudessaan.
Porstuassa ei ollut ketään eikä mistään kuulunut ääntä. Toinen ovi vei kyökkiin, toinen ruokasaliin. Kaikkialla vallitsi mitä silmiinpistävin yksinkertaisuus ja siisteys. Lattiat olivat maalaamattomat, huoneet matalat, ikkunat pienet, huonekalut jokapäiväiset. Ruokasalin kynnykselle hän seisahtui.
Ikkunalautaan nojaten kädellään, seisoi nainen. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän huomannut tulijaa ovella, ennenkuin tämä päästi pienen naurun. Silloin hän kääntyi. He tuijottivat toisiinsa hyvän hetken, ennenkuin käsittivät etteivät silmät pettäneet. Siitä oli vuosia vierinyt kun he olivat toisensa kohdanneet.
— Eliza…! Eliza Kochanowski!
— Zofija Dowgird! Ettekö ole saanut kirjettäni?
— En!
Ja he heittäysivät toistensa syliin ja purskahtivat itkuun. Sitte he pitkästi katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Seurasi kysymysten ja huudahdusten sanatulva, niinkuin aina käy kun hetken ajassa tahdottaisiin saada selville kokonaisten vuosien vaiheet.
— Voi armaani, että vielä löysitte luokseni! Ja minä luulin, etteivät silmäni enään milloinkaan teitä näkisi. Te olette muuttunut, kannatte surupukua. Tiedän kyllä miksi: miehennehän on kuollut.