Zofija rouva puhui lempeällä, sulavalla äänellä ja silitti vieraan naisen käsivartta. Hänen mainitessaan Elizan miehen nimeä, lensi ikäänkuin varjo hänen kasvoilleen. Eliza rouva sen huomasi ja totistui hänkin.
— Niin on, sanoi hän. — Siihen liittyy paljon kärsimyksiä. Älkäämme siitä puhuko. Se on nyt ollutta enkä sitä ikinä tahtoisi takaisin. Miten hyvä te olette, Zofija, kun ette kylmästi työnnä minua luotanne, vaan rakastavana annatte minulle anteeksi. Isäni, veljeni eivät tahtoneet minua nähdä. Voi, elämä on niin kovaa ja vaikeaa. Olen niin väsynyt, niin väsynyt kaikkeen, koko maailmaan ja itseeni…
Hän heittäysi sohvalle ja purskahti itkuun. Zofija rouva hyväili häntä ja koetti lohduttaa.
— Te olette vielä nuori, koko elämä on edessänne. Veljenne ja isänne tulevat pian unohtamaan kaiken. Eihän yksikään meistä ole virheetön. — Mutta te olette matkasta uupunut, enkö saisi tarjota teille jotakin virvoittavaa?
Zofija rouva oli jo ovella. Eliza tarttui vesilasiin viereisellä pöydällä ja tyhjensi sen.
— Tässä kaikki mitä tarvitsen. Jääkää te luokseni, niin olen tyytyväinen.
Zofija rouva vilkasi huolestuneesti puutarhaan ja istuutui sitte vieraansa viereen.
— Olette tekin muuttunut, jatkoi Eliza. — Hiukset ovat käyneet harmaiksi, mutta teidän lämmin hymynne se on entisellään. Tuo hymy se oli, johon minä ensiksi ihastuin… Ja sitte, muistan sen aivan kuin olisi se eilen tapahtunut, kun te palasitte kaupungista meille, toitte makeisia tuliaisiksi. Te veitte meidät heinäniitylle, siellä olivat myöskin pehtoorin lapset. Isä antoi ankaran kiellon, ettei se saa tapahtua toistamiseen, mutta meidän oli ikävä, meistä oli ollut hauska noiden Petraksien ja Antanaksien joukossa…
Zofijan kasvoille painui taas varjo. Hänen äänensä kävi vakavaksi.
— Eräs noista leikkitovereistanne oleskelee paraikaa meillä.