— Mikä on poissa, on poissa, sanoi hän ja miltei rupesi estelemään varkaushuhun levittämistä.
— Jollei sinua tietäisi niin rehelliseksi mieheksi, niin voisipa melkein luulla, että olet hitossa varkaan kanssa, arvelivat naapurit.
Risto oli sillä aikaa noussut istumaan. Hän vajosi puhdistamaan tuhkaa piippunysästään ja alkoi uudestaan kysellä Kallelta, mitä kaikkia tavaraa häneltä oli viety ja mimmoiset olivat varastetut vaatteet olleet. Ja Kalle kertoi taas uudestaan kaikki, piirsi polvelleen kankaan ruutujen suuruuden, kertoi housuntaskujen luvun, ei unohtanut mainita, että kuosi oli kaupunginräätälin hienoimpaa, ja että jokaisessa napissa oli saman räätälin nimi. Risto kuunteli tarkasti ja lupasi pitää silmänsä auki illalla. Hän oli nimittäin sinä iltana kutsuttu pelimanniksi kuuliaisiin Kyyhkylän kylään.
— Jos se on likeisiä, panee se tietysti ylleen ne vaatteet Kyyhkylän kuulijaisissa.
— Uskaltaisikohan tuo? Kunhan se vain ei niitä möisi…
— No ehkä sitte ostaja näyttäytyy niissä.
Olisihan Kallen toivon tuosta pitänyt elpymän, mutta alakuloisena hän palasi Koivulaansa ja istuutui aitanportaille eteensä tuijottamaan.
Olihan siinä olevinaan rakennuksen alkua, saunaa, aittaa ja navettaa, mutta kaikki oli pientä ja typistettyä. Tuvan ikkunasta mahtui tuskin kaksi silmää yhtaikaa katselemaan, katto tapaili miehen päätä. Pellon turpeet olivat sulamattomat ja alta näkyi ruskomulta, mutta pinnalla vihannoi kauranoras. Aho antoi niukasti leipää ja halla korjasi usein vielä nekin viimeiset. Velkaa täytyi tehdä. Tuvassa istui Loviisa laulellen itkevälle lapselleen. Pian saisivat he kaikki itkeä nälkäänsä. Ja siitä sitte piti varkaille tasata. Se oli heidän sallittu osansa.
— Jaa, jaa, kuka armoton raaskii tulla rosvoamaan näin köyhiin paikkoihin, kuului Loviisa vaikeroivan.
— Eivät uskalla suurempiin. Sentähden täytyy köyhien tasata heille.