— Ja sinä säästit niitä vaatteita kuin silmäterääsi, hyvän maisterin muistona. Et kirkkoonkaan pannut päällesi. Nyt voro vei! — Ja minun sormukseni ja silkkini, ainoat jotka vielä olivat säästyneet tyttöaikojen turhuudesta. Silloin sitä kokoelin vaatetta ja liinaa, piti oleman silkit ja sormukset. Ja nyt voro vei kaikki! Kunhan olisin tuon tiennyt, olisinpa saattanut muuttaa rahaksi ja itse syödä ne suuhuni. Se silkkikin, josta ennen palkkarahoistani maksoin kahdeksan markkaa!
Mies ei virkkanut mitään. Hänen kasvoillaan oli sunnuntairauha ja kädessään virsikirja.
Vaimoa ärsytti tuo velttous.
— Eivät ne takaisin tule sillä tavalla. Kylälle siitä on lähdettävä puhumaan. Sinäkö menet vaiko minä?
— Johan minä niistä puhuin. Ristokin lupasi illalla katsella Kyyhkylän kuulijaisissa. Mutta mikä on vietyä, se on poissa. Niitä ei enään tavata. Aitassahan nuo riippuivat tähänkin asti. Mitä virkaa niillä siellä oli? Tottahan se vieras ne tarvitsi paremmin, tottahan sillä oli vähemmin kuin meillä. Antaa hänen pitää saamansa!
Hän työnsi viimeiset sanat tulemaan ikäänkuin ne olisivat olleet hänen omantuntonsa ääni, jonka piti hallita kaikki hänen inhimilliset mielitekonsa. Loviisaa taas rauhoitti se, että Risto oli saanut kuulla asian. Sillä Risto, jos kukaan, saattoi vaania varkaan jäljet. Hänellä oli silmää vaikka kolmen varaksi, liukas kieli ja puheessa sukkelat käänteet. Mutta hyvää tuulta hänessä ylläpitämään tarvittiin aina jotakin väkevää juotavaa. Sentähden Loviisa otti niukasta jauhovarastostaan vadillisen ja vaihtoi sen viinaksi toisesta torpasta. Maanantain iltapäivänä, jolloin saattoi arvata Riston palanneen kutsuista, pisti hän pullon Kallen käteen.
— Lähde nyt Ristolta kuulostamaan.
Jo tiellä tuli Risto Kallea vastaan, matkalla Koivulaan.
— Aika kaunis on kevään alku, sanoi Kalle kun oli pistetty kättä.
— Niin on. Ja taidatpa saada housusi takaisin.