Kallelle selveni äkkiä koko tuo mahdoton varkaus, että talon poika tulee köyhästä torpasta varastamaan morsiamelleen sormusta ja itselleen naimavaatteita. Hän ei tullut tarvitsevana, joka hädissään ottaa kun ei itsellään ole, vaan hän oli tullut himonsa käskystä. Ja se se oli joka Kallea niin äärettömästi loukkasi. Hän oli itse koko elämänsä ajan elänyt köyhyydessä, mutta aina saanut himonsa voitetuksi kun se oli kiusannut häntä valheeseen tai varkauteen. Sen hän sentään olisi voinut ymmärtää, jos toinen äärimmäisessä hädässä ja siten ikäänkuin tahtomattaan olisi tullut kajonneeksi lähimmäisensä tavaraan. Ja jos hän jälkeenpäin olisi tullut tunnustamaan ja pyytämään anteeksi, olisi Kalle hänelle mielellään suonut anteeksi. Mutta tulla köyhiin ihmisiin kun oli talon poika! — Ja itse asiassa: eihän tämä ollut mitään uutta. Tapahtuihan niitä varkauksia useinkin, mutta ne eivät koskaan olleet sattuneet Kalleen niin mieskohtaisesti ja sentähden ei hän ollut tullut niitä niin syvällisesti ajatelleeksi.
Hän tunsi että hänen oli ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin. Sentähden hän otti leivän kotoa evääkseen ja läksi kävelemään Kyyhkylän Mattilaa kohti. Varovaisesti hän vakoili tiellä ja sai tietää, että Jussi, oltuaan useampia päiviä poissa, oli palannut kotiin juuri sinä sunnuntaina. Joku oli nähnyt hänen kantavan suurta myttyä kainalossaan. Yhä varmemmaksi Kalle tuli Jussin syyllisyydestä. Totisena hän asteli ylös Mattilan kujaa ja teki johtopäätöksiä talon varallisuudesta.
Peltojen sänget olivat vielä kyntämättömät, eikä toukoa näkynyt missään tehtynä. Ojat olivat kaikki päästetyt umpeen, kolme lammasta käveli katistelemassa vanhaa nurmea pientarilta. Rakennusten katoista oli tuuli vienyt osia mukaansa ja lovia oli parsittu uusilla päreillä, joten ne olivat mustan ja valkoisen kirjavat. Piha oli kuin sotkettu likajärvi, johon jalka vajosi kuin pohjattomuuteen ja jonka rantoina olivat tuvan kuistin portaat toisella, ja navetan kynnys toisella puolella. Saarena keskellä pihaa oli kaivo. Olisi senkin kansi sietänyt korjaamista. Tuvan portaat olivat mädät, rikkinäiset ikkunat tukitut päreillä ja rievuilla. Porstuasta tuli ulos kaksi laihaa, likaista sikaa ja likainen oli se nainenkin, joka vastasi Kallen tervehdykseen.
— Onko nuori isäntä kotona?
— Ei ole.
— Viipyyköhän se kauvankin?
— Pitäisi palata suurukseksi.
Kalle istuutui penkille ja katseli ympärilleen. Sellaiselta siellä näytti, että Kalle todellakin rupesi uskomaan, että Jussi tarvitsevana oli käynyt varkaissa. Hänen oma kotinsahan oli köyhä, mutta siellä ei ollut sitä kolkkoa, häviön ja autiuden köyhyyttä, joka täällä ikäänkuin kirkui vastaan jokaisesta raosta permannossa, särkyneistä ruuduista ja kylmästä tulisijasta, josta oli lohjennut kiviä. Ja kun Kalle katseli ulos ikkunasta olivat siat nousseet kaivonkannelle ja tonkivat siinä tyhjää kaukaloa.
— Eiköhän tuota kaivonkantta pitäisi paikata, putoovat sinne vielä nuo siat, lausui Kalle vihdoin.
— Näkyy pudonneen taas se lauta, jolla Jussi sitä paikkasi.