— Mitäs turhia Risto! Saavathan ne talon pojat parempiakin.
— Ei niitä noin kauniita tyttöjä joka niityllä kasvakkaan.
Tilta jo heltyi pyytämään että Risto tulisi ensi sunnuntaiksi soittamaan heidänkin kuulijaisiinsa ja näytti salavihkaa Ristolle kättään, jossa oli kannallinen sormus.
— Aika korea sormuskin jo on! ihaili Risto.
Silloin Tilta sukkelasti peitti kätensä, haukkui sormusta rumaksi ja vanhanaikaiseksi ja hyppäsi pois. Illempana sai Risto kopatuksi häntä käsivarresta ja kuiskatuksi:
— Tänäänkö sinä sen sait?
— Tänään.
Enempiä todistuksia Ristolla ei ollut. Mutta hän oli ihan varma siitä, että varas nyt oli hänen käsissään. Itse varkaudesta hän ei ollut puhunut yleisesti, vain kertonut luotettavimmille tuttavilleen.
— Mene sinne nyt tarkastamaan tunnetko, tavarat omiksesi, kehoitti hän
Kallea.
Kalle oli vaipunut mietteisiin. Hänen mieleensä muistui se päivä kaksi vuotta sitte, jolloin he olivat muuttaneet Koivulaan. Loviisan avatessa eväitä ja Kallen hakatessa puita kahvipannun alle oli kaskeksesta tullut mies, joka oli pysähtynyt juttelemaan heidän kanssaan. Hän oli sanonut olevansa Mattilan poika, Jussi. Heidän avukseen hän oli nostellut kirstua ja muita tavaroita ja saanut kahvia heidän pannustaan. Olisiko hän silloin huomannut Kallen kirkkovaatteet ja Loviisan sormuksen?