Ja Risto uskoi Kallelle, että hänellä itselläänkin oli "selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa. Siitä syystä hän oli ruvennut Jussia heti epäilemään.
Seuraavana sunnuntaina Loviisa ja Kalle Riston seurassa astuivat Mattilan pihaan. Oli se hiukan kuivanut ja kuusen havuja oli sirotettu viemään pihan yli. Muutoin oli tupaakin siivottu, ikkunoita paikattu ja paistetun sianlihan haju tunki ulos asti. Risto astui soittaen sisään, morsian otti hänet hymysuin vastaan. Hänellä oli uusi pumpulihame yllään ja valkoinen huivi päässä. Hänellä oli paljon puuhaa ja edestakaisin hän juoksi tuvan ja kammarin väliä. Hetkeksi hän pysähtyi puhumaan.
Silloin Loviisa loi katseensa hänen rentoina alas riippuviin käsiinsä ja näki vasemman käden pisimmässä sormessa tutun sormuksen. Hän astui häntä lähemmä, tarttui hänen käteensä ja katseli sitä likeltä.
— Minun sormukseni, minun varastettu sormukseni, jonka minä morsiamena sain, jonka Kalle markkinoilta osti juutalaiselta, huusi hän.
Hämmästyksissään antoi Tilta äänetönnä hänen vetää sormuksen sormestaan ja rupesi sitte vasta tekemään vastarintaa.
— Sehän on minun sulhaseni antama! Anna pois se!
— Enkä anna, kun minä kerran sain. Ennen minä sen sulhaseltani sain kuin sinä.
Molemmat naiset seisoivat vastatusten keskellä lattiaa, Loviisa laihana, kalpeana, kuluneessa puvussa, kasvoillaan syyttäjän varmuus; Tilta punaposkisena, terveenä, silmissä epäilyksen väre. Hän heitti kysyvän katseen sulhaseensa, joka väkijoukon halki raivasi itselleen tietä heidän luokseen.
— Mitenkäs isäntä niin on antaunut pahan hengen valtaan, että tulee niin köyhään paikkaan varastamaan, kuin meillekin? sanoi Loviisa.
Hänen katseensa pyysi. Poskilla oli uurrettu tie ikäänkuin kyynelistä. Jussi nauroi ylenkatseellisesti ja pudisteli olkapäitään. Kalle oli käsillään ruvennut tunnustelemaan vaatteita hänen yllään. Mitenkä hän olikin saanut ne niin kulumaan sinä yhtenä ainoana viikkona! Nehän tuskin mihinkään kelpasivat enään.