— Vai et! No siinäkö sinä aiot itkeä jollottaa koko yön? Onko se nyt sitten parempi kuin kiepahtaa pari tanssikierrosta!
Hanni ei vastannut, oli vain pitkänään ja tuijotti silmät selällään mustaan kattoon. Loviisa liikkuili nopeasti, järjesteli vielä hiuksiaan peilin ääressä, joka oli juuri niin suuri, että saattoi nähdä yhden silmän kerraltaan, sammutti lampun, pyysi, ettei Hanni panisi ovea salpaan — hän tulee pian takaisin eikä tarvitse pelätä tänne varkaita tulevan — sekä läksi. Mutta tuskin oli ovi läiskähtänyt kiinni hänen perässään, kun Hanni katui, ettei ollut lähtenyt mukaan. Täällä peloitti. Hautausmaakin oli niin likellä, että humina puista kuului, kun kuunteli. Monta arkkua sinne oli tänäkin päivänä peitetty, siellä ne kuolleet nyt viettävät ensi yötään. Hanni oli nähnyt paljon arkkuja, kun isä niitä oli valmistanut, mutta ne olivat olleet tyhjiä. Niitä hän ei pelännyt, mutta nyt hän pelkäsi niin, ettei uskaltanut liikahtaa. Entä jos juoksisi Loviisan perässä ja huutaisi takaisin. Tämä yö tulee olemaan hirveän pitkä, ties onko sillä loppua ensinkään… Lapsi alkoi kitistä ja Hannille tuli turvallisempi tunne, kun hän muisti, että se oli huoneessa. Olihan se sentään elävä olento. Voi raukkaa, kun itkee. Pitää nousta viihdyttelemään.
Se oli niin likaisissa ryysyissä, että hirvitti koskea, mutta eihän voinut siihenkään heittää. Vai läksi se äiti tanssimaan ja jätti meidät tänne yksin…! Voi raukkaa, isätöntä lasta, mitä sinustakin tulee?… Vai läksi se äiti tanssimaan… Ei nyt sentään itketä. Ehkä hän piankin palaa!… Mutta saatuaan lapsen nukutetuksi Hanni purskahtaa itse itkemään. Ei häntä enää peloita, mutta käy niin sääli tuota lasta, joka katseli häneen niin tutkistellen, ikään kuin olisi tahtonut saada tietää, miksi hän oikeastaan oli tässä ja oli olemassa… Ja sitten Hannin oli niin sanomattoman ikävä kotia. Vihdoin hän nukkui eikä herännyt ennen kuin aamulla, kun Loviisa ja Salmiska jo häärivät kahvipannuillaan.
Olikohan siellä hauskaa? muistui paikalla hänen mieleensä, mutta eihän sitä sopinut kysyä kuin kahden kesken. Salmiska sentään epäili jotakin, sillä illansuussa virkkoi hän Hannille:
— Kävikös täällä yöllä ketään?
Hanni säpsähti.
— Ei minun tietääkseni.
Salmiska katsoi häneen epäillen.
— No kävikö Loviisa missä?
— En minä… en minä tiedä.