— Kun ei se tässä taas alkaisi niitä yöjuoksujaan. Jokohan pitäisi koko akka ajaa talosta. Etkö sinä kuullut mitään?
— En, minä nukuin.
— Kuule, pidä sitä nyt silmällä, kun makaat täällä tuvassa ja kerro sitten minullekin. Se on sellainen lunttu, ettei sitä tässä viitsisi nähdä, jollei se taas töissään olisi niin tekevä.
Hanni rupesi pelkäämään Loviisan puolesta ja päätti varoittaa häntä. Jos Loviisa joutuisi pois, niin kävisi täällä vielä ikävämmäksi. Olihan edes joku, joka nauroi, niin kauan kuin Loviisa oli. Sillä muuten oli kuin haudassa. Suntio joi, kaivoi hautoja ja puhui rumia ja muori valitti ja Salmiska rukoili ja torui, ja Janne… niin, se se vasta oli mörökölli! Ainoa, jonka kanssa vähänkään saattoi puhua, oli Loviisa.
Loppuviikosta läksi Salmiska laitapitäjälle valmistamaan hautajaisia ja silloin tuli tytöille hauskat päivät. Salmiska oli antanut heille kehruutingin ja rukkiensa ääressä he juttelivat ja lauloivat. Useita Loviisan tuttavia kävi heidän luonaan ja he toivoivat kaikesta sydämestään, ettei Salmiska palaisikaan. Hän oli heidän silmissään paha noita, jota vastaan he yhdessä olivat salaliitossa.
Eräänä iltana uskoi Loviisa Hannille, että hänellä on sulhanen, on jo sormuskin, jos hän vain tahtoo sen pitää eikä lähetä takaisin. Hänen sulhasensa on Kankaanpään korein mies.
— Se on sitten se Nyymanni! arvaili Hanni uteliaana.
— Ei se se ole! Kyllä sinä sen saat pitää minun puolestani.
Hannin kasvot kävivät tulipunaisiksi.
— Kuinka niin?