— Kuka… kuka? kysyy nuori herra suomeksi.
Silloin ei Hanni enää voi pidättää itseään, vaan paiskaa tarjottimen sängylle, joka on kohollaan pitsitettyjä tyynyjä, ja vastaa säteilevin silmin:
— Se Hannihan minä olen sieltä Pimeästäpirtistä. Eikö herra muista?
— Kyllä, kyllä! huudahtaa ylioppilas iloisesti ja hän muistaa nyt metsästysretken ja torpan ja kaikki tyyni… — Hannihan sinä olet. Hyvää päivää Hanni.
Hän painaa tytön kättä ja tyttö tekee pienen niiauksen. Se on silmänräpäyksen työ, mutta silloin tuntuu heistä molemmista kuin he olisivat kahdenkesken. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulevat he naurua ja näkevät vieraita ihmisiä. Aino-neiti ojentaa Hannille tarjotinta, kuiskaa jotakin hänen korvaansa ja johtaa häntä pois huoneesta. Hanni käsittää, että hän on tehnyt jotakin luvatonta, hänen käsivartensa vapisevat, hän tuskin pysyy jaloillaan.
— Tyttö on ollut meillä niin lyhyen ajan, selittää Aino-neiti hämillään. — Hän on isän rippikoululapsia, kotoisin jostakin kaukaa sydänmailta.
— Ehkä, virkkaa Ester-rouva ilkkuen ja päätään heilauttaen, — ylioppilas Åkerfelt osaltaan tahtoo selittää meille, mikä romanttinen juttu kaiken tämän takana piilee.
Kyöstiä harmittaa, että hän tuolla lailla unohti asemansa. Mutta kun se tyttö häneen niin katsoi! Tahdittomuus tapahtui, pitää koettaa korjata sitä niin hyvin kuin suinkin. Hän kertoo siis metsästysretkestä ja tytöstä ja tuosta sievästä torpasta… Tyttöön kiinnittivät he erityisesti huomiota siksi, että hän oli niin naiivi ja turmeltumaton.
— Te aloitte tietysti kaikki häntä kurtiseerata! huudahtaa Ester-rouva leikillisesti. — Oo, älkää yrittäkökään puolustautua, kyllä minä miehet tunnen!
Mutta jouduttuaan Kyöstin kanssa ikkunakomeron yksinäisyyteen, nuhtelee hän tätä vakavammin.