— Sinä tyhmä poika, etkö senverran ymmärrä, että jos sinä metsästysretkellä voitkin hakkailla somaa tyttöä, niin ei sinun vertaistesi joukossa sovi sitä jatkaa.
— Mutta enhän minä kuin vain tervehdin häntä, yrittää Kyösti. — Hän sitä paitsi ei ole mikään tavallinen talonpoikaistyttö. Olisit vain nähnyt sen torpan, Ester…
— Niin, niin, niin, kuiskaa Ester ja laskee kätensä hänen huulilleen. — Ei sellaisia metsästysretkituttavuuksia sovi tuntea kunniallisissa pappiloissa…
Åkerfelt kyllä tuntee, että hän käyttäytyy kuin raukka. Mutta kaunis rouva huumaa hänet niin, että hän on mykkä. Johan hänellä pitäisikin olla yliluonnollisia voimia voidakseen työntää luotaan käden, joka lemuavana, viileänä, pehmeänä laskeutuu hänen huulilleen. Eihän hän ihminen olisikaan, jollei hän sitä kuumasti suutelisi ja vaikenisi.
Hän on rakastunut Ester-rouvaan, hän, niinkuin kaikki muutkin miehet.
Sill'aikaa istuivat vanhemmat herrat tupakoiden rovastin kamarissa, totilasiensa ääressä. Nimismies, Alhon patruuna, rovasti ja jotkut toiset juttelivat talvesta ja pitäjän asioista. Kunnanlääkäri ja pari muuta herraa on vetäytynyt toiseen päähän huonetta. Herra von Stoltenfelt, joka ei ole mitään muuta kuin herra "von", s.o. rappiolle joutunut aatelismies, loikoo sohvassa silloin tällöin tokaisten keskusteluun jonkin sanan. Kauppiaat Mankonen ja Eekperi ovat sijoittuneet ovensuuhun ja juttelevat siellä Pietarin komeuksista tuon tuostakin sekoittaen puheeseensa jonkin venäläisen sanan. He eivät osaa ruotsia ja tahtovat näyttää, että osaavat toista kieltä, jota eivät herrat osaa. Keinutuolissa pöydän toisella puolen istuu Kaarle Juhana Wahlberg, "Kankaanpään syytinkivaari", joksi ihmiset ovat alkaneet häntä nimittää. Hän on vielä vanhanakin kaunis mies, hiukset ja viikset huolellisesti hoidetut, pukinparta leikattu kärjen muotoon ja komealla kotkannenällä kultasankaiset silmälasit. Hänen pukunsa on nuhteeton ja hänen käytöksessään on jotakin, joka muistuttaa Kustaa III:n aikaisia miehiä perhekuvissa. Otto von Holten istuu sohvan toisessa päässä hajamielisesti seuraten tapahtumia.
Sangen erilaiset ovat ulkomuodoltaan veljekset von Holten. Vanhempi, Kustaa, joka omistaa Alhon, on pieni, kalpea, vaaleatukkainen mies, jonka leveän, matalan otsan, ulkonevien poskipäitten, terävien silmien ja suurten korvien paremmin luulisi polveutuvan jostakin köyhyyttään kituneesta talonpoikaissuvusta. Nuorempi veli, Kankaanpään herra, on tumma, lihavahko, kookas mies, mutta hänen silmissään on jotakin ikään kuin loppuun palanutta ja punaisissa huulissa veltto piirre.
— No, veli Kaarle Juhana, virkkaa rovasti astuen pöydän ääreen, — etkö tässä istukin kuivin suin! Minä pyysin Ottoa toimittamaan juomanlaskijan virkaa, mutta hän näkyy sen unohtaneen.
Otto von Holten sävähtää ylös ajatuksistaan, täyttää lasit ja virkkaa omaansa korottaen:
— Maljasi, setä Kaarle Juhana!