— Niin, niin, olimme käyneet… Ja illalla kutsui majesteetti meidät kaikki luokseen. Ja sitten sitä laulettiin — majesteetti oli hyvä laulaja… Viiniä oli ja sampanjaa ja sikaareja ja kun illalla tuli kuuma, niin riisui majesteetti itse takkinsa ja käski meitäkin riisumaan, ja paitahihasilla sitä sitten istuttiin myöhään yöhön.
Kaarle Juhana ottaa esiin punaraitaisen silkkisen nenäliinansa ja pyyhkii kyyneleen silmästään.
— No entä sitten? kysyi Otto-herra, joka oli kuullut kertomuksen kymmeniä kertoja ja joka kuitenkin aina kehoitti kertomaan sitä uudestaan.
— Niin, kun majesteetti sitten omasta rasiastaan oli tarjonnut meille kaikille nuuskaa, niin lopuksi virkkoi: "Ja tämän saa tästä illasta muistoksi se, joka on ollut innostunein" ja loi katseen ympäri piiriämme, tuli minun luokseni ja ojensi rasian minulle…
— Eikö hän samana iltana lainannut tulta sikaaristasi, setä Kaarle
Juhana?
— Niin teki, niin teki!
— Tulta hän lainasi kerran kyytimiehensäkin piipusta, huomautti Alhon patruuna kuivasti.
Wahlberg hymähti puoleksi ylenkatseellisesti, puoleksi säälien, nosti sitten päätään ja lausui täynnä harrasta kunnioitusta:
— Majesteetti oli mies, oli ihminen lihasta ja verestä eikä nukke valtaistuimella. Hänen maljansa!
— Eläköön! heläyttää kuoro naisääniä eteisestä ja tyttöjen parvi ilmestyy arkaillen ovelle.