Liena katselee häntä kyyneltensä läpi ja pusertaa häntä rintaansa vastaan. Hanni on sittenkin hänen ainoansa, hänen lohdutuksensa, hänen elämänsä aurinko. Kun saisi hänelle puhua kaikki, uskoutua hänelle kokonaan. Hän, äiti, on avuttomampi kuin lapsi hänen polvellaan, hän tarvitsisi turvaa ja neuvonantajaa.

— Noo, mamma! kuiskaa Hanni ihan äidin korvan juuressa, salaperäinen odotus silmissä.

Äiti silittää hänen hiuksiaan ja alkaa kertoa. Hän on nuoruudessaan lukenut satunsa ja itse sepittänyt lisää. Hän kuvaa linnaa, jonne johtaa pihlajakuja ja jonka päässä, portilla, kasvaa kaksi korkeaa kuusta. Pihamaalla on punaisia, keltaisia ja valkeita ruusuja ja ruusujen keskellä käyskelee prinsessa Miranda, hoitelee niitä, katkoo kuivia oksia, sitoo ja suojaa tuoreita. Hän on kaunis kuin päivä, hänellä on siniset silmät ja kullankarvainen tukka. Tahtomattaan, ehkäpä tietämättäänkin antaa äiti hänelle omat piirteensä. Hän kuvaa hänet sellaiseksi jollaisena itse nuorena oli, pukee hänet omiin vaatteisiinsakin, vaikka luoden villasta silkkiä.

Kauas kuuluu maine Mirandan kauneudesta ja kosijoita tulee hänelle kaikista maista. Tulee Itämaiden kuuluisa kuningas mustine orjineen ja tuo kultia ja hopeita. Tulee Ahti, meren kuningas, ja tarjoaa kaiken kunniansa. Tulee vihdoin ylpeä Vuorenpeikko, tarjoten rikkautensa. Mutta kaikki hylkää Miranda.

Eräänä iltana on hänen isänsä linnassa kutsut ja paljon kansaa koolla. Puettuna kultaan ja silkkiin loistaa Miranda itse tähtenä muitten keskellä. Äkkiä tulee kansanjoukosta nuorukainen. Hänen päässään ei ole kruunua eikä sormissa sormuksia, ei kukaan edes tiedä, kuka hän on ja miten hän on linnaan päässyt. Hän astuu Mirandan luo, pää pystyssä, keltainen tukka liehuen hartioilla, ja pyytää häntä tanssiin. Ensin Miranda hämmästyy ja närkästyy, mutta pojan katse on niin kirkas, ettei hän voi sitä vastustaa. He alkavat tanssia…

— Mamma! keskeyttää Hanni loistavin silmin ja sävähtää maahan, — näytä, tanssi!

— Ei, ei! kuiskaa äiti pelästyneenä. — Ei nyt, johan nyt on yö!

— Mamma, hyvä, kaunis mamma, näytä, tanssi! Hanni on prinsessa, ole sinä nuorukainen…

Kun ei äiti liiku, niin tanssii Hanni yksin, kädet vyötäisillä, hiukset liehahdellen, pää kallellaan, suu hymyssä…

— Näinkö, mamma? Onko tämä oikein?