Äiti tuntee, että tämä on mielettömyyttä, että tässä pitäisi torua, kiireesti nousta ja palata todellisuuteen. Mutta ennenkuin hän ehtii tehdä päätöstä, kapsahtaa Hanni hiestyneenä, joka jäsen sävähdellen, takaisin hänen polvelleen, kietoo käsivarret kaulaan, avaa suunsa ja peittää sillä koko äidin suun.
— Kuinka sitten, mamma?
— Nyt nukkumaan, heti paikalla!
— Entä loppu, mamma?
— No, siitä tuli häät, jotka kestivät kahdeksan päivää…
Hän irroittaa Hannin kädet kaulastaan, sammuttaa lampun ja vie Hannin tupaan.
— Katso, kuinka kaikki nukkuvat, kuiskaa hän nuhdellen. — Hanni joutuu nyt kanssa. Hanni on niin iso tyttö, että pitää osata itse riisuutua!
Hetkisen vaikenee Hanni ikäänkuin mietteisiin vaipuneena.
— Luuleeko mamma, että Hanni tuntisi Mirandan linnan, jos joskus näkisi? kysäisee hän äkkiä.
Liena säpsähtää. Sitä mahdollisuutta ei hän ikinä ole tullut ajatelleeksi.