Joskus oli armo huvikseen lähtenyt läävään. Hänestä tuntui hauskalta kirjoittaa "kotiin", että täällä Kankaanpäässä on navetta, jossa on sata lehmää, ja hän käy siellä neuvomassa piikoja. Hänen "neuvonsa" ja huomautuksensa olivat kuitenkin sitä laatua, että kun ne selitettiin piioille suomeksi, niin eivät he voineet olla purskahtamatta nauruun armon silmien edessä. Kerran, kun hänen piti kenkänsä kärjellä hyväillä erään lehmän turpaa, joka oli hänen mielestään erittäin kaunis lehmä, niin sivistymätön eläin pisti esiin pitkän kielensä ja kiersi sen armon kengän ympäri. Armo päästi huudon, pelästyi pahanpäiväisesti eikä sen jälkeen enää viitsinyt mennä koko navettaan.
Hannille oli hän yleensä ollut hyvä. Yöllä kun suonta veti ja piti hieroa, oli hän tosin äreä, ja kerran kun Hanni vieraitten aikana ovensuusta oli pyytänyt: "Jos armo olisi hyvä ja tulisi tänne", oli hän suuttunut niin silmittömästi, että oli aikonut lyödä. Mutta sitten olivat he taas eläneet sovussa.
Kankaanpäässä oli yleensä hauskaa. Herrat eivät olleet tehneet pahaa. Pari kertaa, kun Hanni oli kantanut heille tarjotinta, olivat he lausuneet "kiitoksia" hyvin ihmeellisellä äänellä, katsoneet, nauraneet ja yrittäneet käydä kiinni häneen. Mutta silloin patruuna oli sanonut jotakin ja Hanni oli saanut livahtaa huoneesta kenenkään hätyyttämättä. Patruunakin oli ollut hyvin vakava. Se Hannia hämmästytti ja tavallaan, hiukan, aivan hiukan — harmitti.
Hän olisi toivonut patruunan rupeavan puhumaan niinkuin siellä Pimeässäpirtissä, sillä silloin olisi hänkin uskaltanut sanoa hänelle sanottavansa. Hänellä oli patruunalle paljon sanomista ja hän vihasi häntä, kun hän sitä ajatteli. Mutta kun patruuna oli vakava ja juhlallinen, ei hän uskaltanut ruveta puhumaan.
Meijeriherrat, joita Loviisa oli sanonut juustoherroiksi, metsävahti, puutarhuri ja kaikki muutkin herrat hakivat Hannin suosiota, kun vain näkivät hänet. Eräänä yönä oli hän käynyt ajelemassa Nyymannin kanssa. Heillä oli ollut musta ori ja pieni reki — kulkusia sentään eivät uskaltaneet ottaa — ja he olivat laskettaneet aika kyytiä.
Hanni tiesi varmaan, että hän oli kaunis tyttö. Hän katseli usein peiliin, sillä Kankaanpäässä oli paljon peilejä eikä hän enää osannut astua peilin ohitse, jollei katsahtanut siihen. Aamulla, kun hän meni makuuhuonetta järjestämään ja seisahtui armon toalettipöydän eteen, heräsi hänessä paljon ajatuksia. Hänen edessään oli hienosti hiottu peili ja pöydällä punertavalla silkkiliinasella kaikenlaisia hajuvesipulloja, vateja, lautasia ja koristuksia. Hänet valtasi halu saada käyttää niitä kaikkia niinkuin armo teki. Kyllä sitten olisi tullut kauniiksi. Miksei hän ollut herrasväkeä? Tietysti siksi, ettei isä ollut kuin torppari eikä hän ollut saanut käydä koulua. Olisikohan hän sitten ollut herrasväkeä, jos olisi käynyt koulua… Mutta olikohan armo käynyt koulua? Hannista tuntui siltä, että kyllä hän vain tietää yhtä paljon kuin armokin ja jos hän vain saisi, niin kyllä hän osaisi laittaa itsensä yhtä hienoksi kuin armo. Hän osasi tanssia ja käyttäytyä ihan kuin herrasväet.
Hän oli tutkinut ja tarkastellut heitä joka puolelta. Hän olisi osannut puhua siitä mistä hekin. Eiväthän he koskaan puhuneet oppineista asioista, joita olisi pitänyt lukea kirjoista. He puhelivat vaatteista ja tanssiaisista ja toisista ihmisistä. Niistä olisi koulunkäymätönkin osannut puhua. Häntä harmitti olla piikana!… Ja mitä se oikeastaan oli, että herrat siellä Pimeässäpirtissä olivat olleet hänelle niin ystävälliset ja etteivät he täällä kartanossa ensinkään katsoneet häneen? Miksi olivat kaikki pappilassa käyneet hämilleen, kun Kyösti-herra oli tervehtinyt häntä? Miksi lääkäri ja metsäherra sinä aamuna siellä pappilassa olivat hyökänneet oven eteen ja tahtoneet ottaa hänet kiinni, mutta kun syötiin aamiaista, niin eivät he ensinkään katsoneet häneen?… Mutta hänpä ei tahdo kanniskella tarjottimia heille ja kuulla, kuinka he kummallisella äänellä, jolla he eivät koskaan puhuttele herrasneitejä, lausuvat hänelle jonkin sanan! Hän vihaa heitä, häntä hävettää se sellainen! Hän tahtoo olla niinkuin herrasneidit ja hän osaa olla niinkuin he, osaa jo kaikki heidän tanssinsakin. Hän inhoaa väentupaa. Kun siellä tanssitaan, niin savuaa lamppu ja haisee hieltä ja miehet jyskyttävät kuin oltaisiin riihellä. Mutta tanssiapa sen maisterin tai Kyösti-herran kanssa!
Hänen täytyy välistä kuvitella, että Kyösti-herrakin pitää hänestä. Kun hän on saanut jonkun koulunopettajanviran tai muun sellaisen, niin hän nai Hannin. Hanni saa hatun ja pääsee herrasväeksi… Ei Kyösti-herra ole niinkuin muut herrat, hän tunnusti hänet kaikkien nähden tuttavakseen, hän voi korottaa hänet vielä rinnalleenkin… Ja Kyöstiä ajatellessa tuntee Hanni niin ääretöntä kiitollisuutta, hellyyttä ja onnea, että on kuin koko maailma ja sen surut ja häpeät eivät merkitsisi mitään.
Pari kertaa on Loviisa yrittänyt tulla Hannia tervehtimään. Entisen taloudenhoitajattaren aikana ei hän uskaltanut, mutta nykyinen oli jutteliaampi.
— Kas, kas, huudahti Loviisa Hannin nähdessään, — kuinka olet käynyt herraskaiseksi! Oikein pitsiä esiliinassa ja kiinteä röijy! Taitaapa olla kureliivitkin alla.